Tag: sielu

Kun suonissani mataa ruosteinen veri

Toissailtana minulle jäi vapaata aikaa. Pohdin, mitä olisi mukava tehdä – lukea, mennä kävelylle? Sisältäni kuului vastaus: kirjoita. Hangoittelin hetken vastaan, sillä minulla ei ollut mitään kirjoitettavaa. Menin kuitenkin istumaan koneen ääreen, ja esiin alkoi tulla makaaberia tekstiä. Se ihmetytti, mutta jatkoin kiinnostuneena eteenpäin.

Joten tässä, olkaapa hyvä, sieluni tilaustyönä kirjoitettu runo:

Kun sieluni halusi minusta kaljun

Viime perjantaina tuijotin itseäni peilistä. Sisältäni oli jo jonkin aikaa kummunnut tieto siitä, että minun tulisi olla kalju. Nyt ajatus oli kasvanut poltteeksi.

Takana oli vasta pari viikkoa ilmavan polkkatukan kanssa, jonka kampaaja oli huolella muotoillut. Olin päättänyt leikata hiukset lyhyemmäksi, sillä olin kaivannut elämääni keveyttä.

Kampaajareissun jälkeen huomasin, että uudella tukalla oli sivuvaikutuksia: halusin vapautua rajoituksista ja karistaa kaiken mahdollisen sukista ja alusvaatteista lähtien. Vegaanihaasteeseen olin tarttunut päivää aiemmin, ja uuden tukan myötä lopetin meikkaamisen.

Nyt tämä samainen halu oli tekemässä minusta kaljun, tai vähintäänkin siilitukkaisen. Vaikka pidin hiuksistani, ne eivät tuntuneet enää omiltani. Heiluttelin päätäni peilin edessä, ja tuntui kuin päänahassa olisi ollut kiinni vieraita, heilahtelevia suikaleita tai ompelulankoja. Sisältäni kumpusi voimakas tieto siitä, että vanhan kuului nyt mennä, jotta uusi voisi kasvaa esiin.

Kokemus oli niin vahva, että hain keittiöstä sakset, ja menin vessan lavuaarin ylle. Päätin leikata hiukset ensin saksilla hieman lyhemmäksi siltä varalta, että parin millin siili alkaisi kaduttaa, eikä käytössäni ollut kone olisi muutenkaan kyennyt puskemaan hiusmassani lävitse. Hirvitti, mutta polte oli kasvanut jo rummutukseksi, joka lietsoi toimintaan. Minulla oli myös live-yhteys auki ystävääni, ja whatsapp lauloi kannustavasti.

Vein sakset hiuksilleni, kuuntelin leikkautuvien hiusten pehmeää rohinaa, ja lopulta tukko suortuvia putosi lavuaariin. Kun näin hiustukon altaassa, minuun huljahti kevyt hyvänolon tunne sekä jano leikata lisää. Jatkoin parturointia hiuksia ryystävässä, onnellisessa flow-tilassa.

Jossain vaiheessa huomasin, että minulle oli muotoutumassa kivan näköinen hiusmalli, joten päätin hepottuneena unohtaa kaljun. Lopputuloksena syntyi villin rouhea poikatukka: oma kädenjälki näkyy.

Tälläkin kertaa uusi tukka toi muutoksia tullessaan. Yöllä heräsin, ja tunsin itsessäni lähes maanista energiaa. Ajattelin sen johtuvan liian kovasta tahdista, sillä olin samaisella viikolla käynyt läpi ihmisenä kasvamiseen liittyviä juttuja. Lisäksi minua mietitytti lähiaikojen impulsiivisuuteni. Tein unisena päätöksen rauhoittua ja hiljentää tahtia.

Aamulla oloni ei ollut sen rauhallisempi. Muistin yöllisen päätökseni, ja istuuduin alas meditoimaan. Hetken hiljennyttyäni minulle ilmestyi vanha nainen. Hän ilmoitti nimekseen Baba Yaga ja kertoi minulle kuolemasta, kehon tuhoutumisesta ja uudelleensyntymästä. Ymmärsin, että olin saanut uuden henkioppaan.

Meditaation jälkeen en kuitenkaan ollut yhtään seesteisempi, päin vastoin. Katselin ympärilleni kuin saalistaja, ja minusta tuntui, että olisin voinut syödä koko maailman, tai pari ihmistä nyt ainakin.

Surffasin lisätietoa Baba Yagasta, ja vasta silloin hurja energia sai selityksensä. Baba Yaga on slaavilaisen mytologian pahamaineinen syöjätär, joka asustaa keskellä metsää ihmisten luiden ja pääkallojen ympäröimässä, kananjaloilla liikkuvassa mökissä. Yaga-akka lentää huhmareella ja syö paha-aikeisia ihmisiä. Ei mikään ihme, että hiusmallini oli päivitettävä astetta villimpään.

Nähtäväksi jää, kauanko Baba Yaga viihtyy luonani ja mitä hän jättää jälkeensä. Ehkäpä siilitukkaisen naisen.

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén