”Älä itke ruma lapsi, ota rusina.”

Lause leijaili korviini lukion käytävillä lähes parikymmentä vuotta sitten ja jäi surkuhupaisana mieleeni. Rusinat ovat nykyään lohturuokaani, ja niitä on huvennut erityisesti tänä alkuvuonna.

Pohdiskelin tammikuussa paljon arkeni perusjuttuja, kuten Jumalaa. Jumala vaan ei tuntunut osallistuvan pohdintoihini, ja niinpä aloin miettiä, miksi edes uskon koko ilmiöön.

Minun jumalasuhteessani on nimenomaan kyse uskosta. Minulla ei ole ravisuttavaa, syvälle menevää kokemusta Ykseydestä, mutta silti jokin minussa uskoo – vai pitäisikö sanoa ripustautuu – ajatukseen jonkin laajemman tietoisuuden olemassaolosta.

Alkulähde, korkeampi minä, henkioppaat, nuo kaikki turvaa luovat elementit. Olen lukenut, kuunnellut ja pohtinut, tullut samaan lopputulokseen kuin moni muukin ja jatkanut sen vahvistamista, tutkimista ja ilmentämistä. Mutta jos menen ajatusrakennelmani ytimeen, siellä ei ole muuta kuin pieni pelokas minä kyhjöttämässä rusinapurkki kourassaan.

En usko intuitioon. Minun ei tarvitse, sillä koen sen jokapäiväisessä elämässäni. Etiäiset, energiat, kehon viestit ja lajien välinen kommunikaatio näyttäytyvät minulle täysin loogisina, luonnonlakeja noudattavina asioina. Mutta heti kun menemme enkeleiden, jumalien ja henkioppaiden puolelle, kyse on uskosta. Minulla ei ole tarpeeksi vahvaa kokemusta, joka näyttäisi toisin. Vähäisempi kokemus riittää ylläpitämään vain uskoa, jos sitäkään.

Ainoa varma asia on, että jokin on, McKennaa lainatakseni. Mutta ehkäpä se jokin ei ole Ykseys eikä sielu tai sen kiertokulku. Ehkäpä se jokin on tämä aistittava todellisuus, ja ehkäpä minä olen vain kehossa asustava onnenkantamoinen, joka syttyy ja sammuu kuin hurmioutuneen huokaisu. Siinäkin on kauneutensa, kaiken katoavaisuudessa.

Tämä pohdinta on todennäköisesti jokin alkuvuoden nollaus ja tsekkauspiste: tarve puhdistaa ja tarkastella kaikkea, mitä mielestä, kehosta ja kodista löytyy. Heittää väärät energiat pois, ja kuurata mieli jälleen kerran. Ja hyvä niin. Mikään ei ole pelottavampi asia kuin ihminen, joka pitää jääräpäisesti ja läpi elämänsä kiinni omista aatteistaan, totesi työkaverini tällä viikolla. Mutta entäpä ihminen, joka uskoo aina vaan, jopa toistuvan juuriharjakäsittelyn jälkeen?

Tällä kertaa päädyin pohdinnoissani vain yhteen asiaan: oli kuolemanjälkeistä elämää tai ei, tästä olemassaolon loikasta kannattaa tehdä mahdollisimman mukava, sekä itselle että muille. Ateistia minusta ei taida tulla, mutta ehkäpä intuitiivinen ja elämäntouhuinen agnostikko, joka sormet tahmeina liitää loikkaansa ja toivoo loppuun asti jumalallista väliintuloa.

Ja mitä loikasta jää jäljelle? Ainakin keko tyhjiä rusinapurkkeja.