Category: 2016 (Page 1 of 3)

Kun minuuteni yritti piilotella kirjahyllyssä

Valo minussa tekee tuhoamistyötään. Se polttaa minua pois osa-alue kerrallaan, eikä sen katseelta jää mikään huomaamatta. Olen arvellut jokaisen irtipäästämisen olleen viimeinen, mutta aina on löytynyt jokin asia, josta on tullut luopua. Nyt vuorossa oli kirjahyllyni sisältö.

Rakastin kirjoja, ja rakastin kirjahyllyäni, jossa kannelliset ystäväni majailivat. Erityisesti nautin henkisyyttä ja intuitiota käsittelevien teosten lukemisesta. Ahmin niitä, ryystin niitä polttavaan janoon. Nyt kun valikoin kirjoja pois, tunsin ensimmäistä kertaa ja haikeana, että en tarvitse niitä enää.

Silti kirjoista luopuminen oli vaikeaa. Kävin hyllyt monesti läpi, ja jokaisella kerralla rivit harvenivat. Jos hyllyssä oli vielä poistettavaa, kirjarivin energia tuntui samealta. Vietin kirjahyllyn ääressä monta tuntia. Välillä siirsin jonkin kirjan poislähtevien pinosta hyllylle ja takaisin. Välillä kokonainen pätkä kirjoja katosi yhdellä viiltävällä sivalluksella.

Kirjoja raivatessani huomasin, kuinka paljon minuutta ja tunteita niihin oli sidoksissa. Niihin liittyi rakkautta ja lämpöä kirjojen sisältöä ja lukukokemusta kohtaan, mutta kirjoihin liittyi myös ihmissuhteita ja muistoja. Mitä tehdä Kotron esikoisteokselle, jonka omistuskirjoitukseen äiti on kirjoittanut ”Rakkaudesta rakkaudella”? Tai kuluneelle ja edesmenneiden lemmikkikanien nakertamalle Ruohometsän kansalle, jonka isä aikoinaan antoi? Entä, kun yhden kirjan välistä löytyy kihlajaispäivänä kirjoitettu viesti entiseltä suurelta rakkaudelta, häneltä, joka järisytti ja mullisti koko elämäni, kahdesti?

Kirjahyllystä löytyi myös teoksia, joita minun on ollut tarkoitus lukea. Ne ovat imeneet energiaa vain nököttämällä paikallaan. Niidenkin kanssa kamppailin. Ihmissuhteiden, henkisyyden, lapsuuden ja minuuden osa-alueiden lisäksi harjoittelin päästämään irti myös itse luomistani, näennäisistä velvollisuuksista.

Nyt kirjahyllyssä on avaraa. Siellä on yksi ihana pieni saarekkeellinen metsäisiä kirjoja, muutamia jatko-opintoihin ja kirjoittamiseen liittyviä kirjoja, joitain ilahduttavia tietokirjoja sekä rivi kaunokirjallisuutta, josta tiedän vielä joutuvani karsimaan.

Muutama kaunokirjallisuuden hengenheimolainen varmaankin jää hyllylle: Harmaja, Hellaakoski ja Vala sekä Leino. Meitä yhdistää herkkyys. Me kaikki olemme läpättäviä liekkejä, joita maailma hengästyttää ja uuvuttaa. Kaikki on niin kaunista ja julmaa, huudamme valkoisiin avaruuksiin kukin tahoillamme, että se sattuu.

Mutta ehkä hekin lähtevät hyllyltäni sitten, kun aika on oikea.

Voiko kuolemaan oppia?

WP_20150720_14_05_12_Pro

Vuoden ensimmäisenä päivänä kuolema havisi luokseni eri tahoilta. Kun egoni tekee kuolemaa, ei ole mikään ihme, että maailma johdattaa minut pohtimaan aihetta myös fyysisestä näkökulmasta.

Päivällä kävin ystäväni kanssa kävelyllä. Kiersimme hiljalleen jäätyvän Päijänteen pientä lahtea, ja samalla juttelimme tyhjyydestä ja irtipäästämisestä sekä pois lähtemisestä, jota ystäväni oli aidosti harkinnut. Keskustelu oli juuri sellainen, josta nautin: syvälle ihmisyyteen ja olemassaoloon pureutuvaa, hyväksyvää pohdintaa.

Hieman illemmalla äitini soitti minulle, ja sain kuulla, että eräs tuttumme on vakavasti sairaana. Puhelun jälkeen minua alkoi ahdistaa.

Tunnereaktio oli minusta erikoinen, sillä minulla on ihan hyvä suhde kuolemaan. Ja olinhan juuri hieman aiemmin kuunnellut, kuinka ystäväni kertoi miettineensä itsemurhaa, eikä se ollut ahdistanut minua. Toki tiesin, että tuntisin ystäväni poistumisesta surua, mutta toivoin ainoastaan, että jos hän joskus päätyisi lähtemään, hän kertoisi siitä minulle ja voisimme vielä tavata ennen sitä.

Mutta puhelun jälkeen minua ahdisti. Istuskelin matolla, tunnustelin oloani ja ihmettelin, miksi sama asia, kuolema, sai nyt minussa aikaan aivan erilaisen tunnereaktion. Hetken kuluttua oivalsin syyn: ahdistus ei johtunut kuolemasta vaan surusta, hädästä ja pelosta, jotka siihen tässä tapauksessa liitettiin. Ymmärsin vihdoin, mitä tarkoitetaan sillä, että asiat ovat neutraaleja, mutta asennoituminen luo niille merkityksen.

Pidän kuolemaa kauniina asiana. Minulle se on heräämistä unesta, joka on voinut olla hyvinkin rankka. Vaikuttaa siltä, että pelko saa meidät takertumaan elämään ja kammoamaan kuolemaa, sillä elämme harhassa, jossa luulemme vain fyysisen olevan totta.

Olen välillä pohtinut, että ihmiset ovat kadottaneet kuolemisen taidon. Että halutessaan ihminen voisi kiittää elämästään ja todeta, että nyt olen valmis, nyt on aika siirtyä eteenpäin. Hän voisi sulkea silmänsä ja pyytää kuolemaa keholtaan, joka tuudittaisi hänet… niin, ei ikuiseen uneen vaan heräämiseen.

Juttelin tästä kerran erään ystäväni kanssa, joka on paljon tekemisissä vanhusten kanssa. Ihmettelin, miksei meillä ole kuolemisen taitoa, kun se tuntuu ajatuksena niin luonnolliselta. Varmasti se meillä onkin, ystäväni totesi. Hän kertoi havainneensa työssään, että pelko estää vanhuksia poistumasta. He sinnittelevät sängyissään huonokuntoisina, yksinäisinä ja kivuliaina viimeiseen asti, eivätkä millään halua päästää irti.

Hieman tämän jälkeen luin Marlo Morganin kirjan Viesti oikeiden ihmisten maailmasta, jossa kuvataan erään aboriginaalien heimon elämäntapaa. Heimossa on luontevaa, että iäkäs ihminen päättää itse poistumisestaan. Lähtevälle pidetään juhlat, minkä jälkeen hän menee etäämmälle, istuu alas ja lopettaa elintoimintonsa.

Joskus haaveilin kuolemattomuudesta, mutta nyt tuo ajatus lähinnä hymyilyttää minua. Nykyään toivon itselleni kuolemisen taitoa. Toivon, että minulla ja kehollani on niin syvä ja välitön suhde, että kun aika on oikea, voin rauhallisin mielin tehdä, kuten oikeat ihmiset: sulkea silmäni, hiljentää kehoni ja pyytää heräämistä ikuisuudessa.

 

J.K.
Loppukevennyksenä vanha Mars-suklaapatukan mainos, jonka ystäväni vinkkasi minulle tekstin luettuaan. 😀

Kannattaako valaistua

Kerran kuljin maailmassa, jossa kivet olivat kiviä, eläimet vähän yksinkertaisia ja ihmiset lihaa ja verta. Vain luonnossa oli jotain salaperäistä. Se sai minut tuntemaan jotain syvempää, mystistä, jotain kaipuuta, jota en osannut määritellä. Välillä leikin salaa, että nuorten fantasiakirjojen maailmat olisivat totta tai että kivissä olisi maagista energiaa. Kaipuuni johonkin muuhun oli ajoittain kova.

Sitten maailmani mullistui. Sain huomata, että oli olemassa sellaisia asioita kuin intuitio ja energiakeho ja että kivillä oli persoona ja eläimet kuulivat ajatukseni. Mutta ennen kaikkea minä mullistuin. Syöksähdin prosessiin, jossa erilaiset välivaiheet vilisivät ohitse. Opin tuntemaan itseäni yhä paremmin, ja suhteeni maailmaan syveni ja muuttui symbioottiseksi. Monesti sydäntäni kivisti ikävä valoon. Minusta irtosi valtavia paloja, ja opin lopulta luopumaan kaikesta. Tai niin ainakin luulin.

Nyt todellisuuteni on jälleen järissyt. Joitain viikkoja sitten meditoidessani kaikki henkioppaani kerääntyivät ympärilleni, ja ymmärsin, että kyseessä oli jäähyväiset. Silloin en vielä tiennyt, minkä takia. Muutamia päiviä sen jälkeen koin kaiken takana olevan suuren tyhjyyden. Hieman myöhemmin aloin kaivata persoonattomuutta. Halusin kiihkeästi olla täysin persoonaton olento, pelkkää puhdasta valoa. Samassa yhteydessä maailma kuljetti käsiini ensin Moojin kirjan itsensä oivaltamisesta ja sen jälkeen Jed McKennan kirjan valaistumisesta. Nyt olen hiljainen. Sitä saa mitä tilaa.

En tiedä, mihin olen menossa, mutta tämä on villi ja raju prosessi. Näyttää siltä, että olen siirtymässä johonkin tyhjään ja valkeaan, johonkin, jonne ei voi viedä mitään mukanaan. Ei ystäviä, ei perhettä, ei henkioppaita, ei maailmaa eikä edes minuutta. Kaikesta on luovuttava. Myös itsestä. Sen tilalle tulee ykseys, ehkä, enhän minä voi tietää. Hetken itkeskelin ja pyysin, että saisin pitää edes rakkauteni lähimmäisiäni kohtaan. Mutta ei. Kun persoona kuolee, kuolee kaikki sen mukana. Että rakkauskin kuolee, se oli minulle vaikeinta.

Olen hämmentynyt. Tätäkö valaistuminen on? Totaalista minuuden katoamista? Tähänkö olen pyrkinyt? Olenko kolmen vuoden ajan kiihkeäesti ja palavasti rämpinyt kohti, McKennan sanoin, itseni tuhoamista?

Voisin toki kääntyä kannoillani ja päättää, että haluan pitää maailmani ja persoonani. Olen pitänyt niistä molemmista niin paljon. Mutta ensinnäkin se on liian myöhäistä. Ja toiseksi, minulla ei ole valinnan mahdollisuutta. Se jokin osa minusta on valinnut jo aikoja sitten. Päätös, sikäli kuin sellaista edes on, on täysin selvä. Kuljen eteenpäin, enkä edes tiedä minne. Ensimmäistä kertaa koko tämän henkisen prosessin aikana jätän kaiken, jopa henkisen prosessin, ja astun jonnekin, mistä minulla ei ole mitään tietoa. Tyhjyyteen.

 

P.S. Älkää säikähtäkö. Olen ihan selväjärkinen. Todennäköisesti tämänkin on vain yksi välivaihde muiden joukossa. Saatan jo huomenna (ensi vuonna!) hymyillä koko jutulle. Ja todennäköisesti jokin hymyileekin, mutta se jokin ei ole enää minä, ainakaan sellaisena kuin sen ennen tunsin.

Sitä se on. Muutos.

Meneekö rakkaus harakoille?

Minussa on kuulemma valtavasti rakkautta. Niin, tiedän. Se tuntuu. Koen herkästi ja vahvasti, ja olen rakkaudessani lojaali ja ikuinen. Kun kerran avaan sydämeni, välitän aina, kävi miten kävi.

Tapani välittää on  koetellut minua, sillä huomasin jossain vaiheessa, että ystäväni ja lähimmäiseni eivät kyenneet ottamaan rakkauttani vastaan samalla herkkyydellä ja volyymillä, jolla minä sitä jaoin. Minuun sattui, ja monesti. Aluksi pyrin sivuuttamaan sen, mutta lopulta en enää pystynyt. Aloin vaimentaa tunteitani, ja opettelin välittämisen tavastani pois.

Kun olin läksyni oppinut, maailma päätti yllättää. Elämääni asteli ystävä, joka välitti samalla pyyteettömällä tavalla kuin minä aiemmin. Ja tällä kertaa minä olin se, joka ei kyennyt ottamaan rakkautta vastaan.

Aloin lopulta ihmetellä, mitä järkeä kaikessa on. Mitä hyötyä on kokea niin syvästi? Ja mitä hyötyä on rakastaa vahvasti, kun se menee niin sanotusti harakoille, eikä niitäkään kiinnosta?

Viime viikolla menin kirjamessuille, ja tapasin samassa yhteydessä toisen ystäväni. Istuimme tunnelmallisessa kahvilassa, jossa chansonit soivat ja kahvi höyrysi. Tuskailin hänelle rakastamisen hävikkiä ja turhuutta. Ystäväni kuunteli ja totesi sen jälkeen, että eihän universumikaan ajattele noin. Rakkautta sataa päällemme kuin kultahippuja, emmekä me pysty ottamaan sitä kaikkea vastaan, mutta ei se estä maailmaa rakastamasta.

Muistin, kuinka kerran energiahoitoa tehdessäni minulle näytettiin, miten valtavasti ympärillämme on rakkautta. Sitä oli kaikkialla: esineissä, asioissa ja ilmassa, ja se muodosti yhden suuren ja kaiken läpäisevän tietoisuuden. Kun lähdin kahvilasta, ajattelin, että maailmahan oikeastaan koostuu hukkarakkaudesta.

Paluumatkalla nautiskelin inspiroivasta kirjasta bussin hurinassa, kun yhtäkkiä kaipaamani vastaus tipahti tajuntaani iloisesti helähtäen: rakkautta tulee jakaa pelkästä rakastamisen ilosta. Siinä kaikki. Vastaanotosta ei tule murehtia. Eihän maailmakaan murehdi.

Naurahdin. Juuri samaa ystäväni olivat yrittäneet minulle sanoa. Vastaukset ovat yleensä yksikertaisia, mutta ne ymmärtää vasta, kun siihen on itse valmis.

Jäin kuitenkin pohtimaan universaalin rakkauden ja henkilökohtaisen rakkauden eroa. Universaalia rakkautta on helppo jakaa, mutta kun se yhdistyy henkilökohtaiseen, seuraa haasteita.

Tänään kuuntelin tiskatessani hittibiisien sanoja. Yksi toisensa jälkeen laulajat vannoivat rakastetulleen itsensä ja elämänsä. Aloin miettiä, mitä minä voin luvata. Saatan vuoden päästä olla täysin erilainen, poissa, toisen kanssa tai toisella puolella maapalloa. Menen sinne, minne sielu vie.

Yhden asian voin kuitenkin luvata: ikuisen rakkauden. Sillä kun minä avaan sydämeni, rakastan ikuisesti ja pyyteettömästi. Kaikesta huolimatta.

Kun sieluni halusi minusta kaljun

Viime perjantaina tuijotin itseäni peilistä. Sisältäni oli jo jonkin aikaa kummunnut tieto siitä, että minun tulisi olla kalju. Nyt ajatus oli kasvanut poltteeksi.

Takana oli vasta pari viikkoa ilmavan polkkatukan kanssa, jonka kampaaja oli huolella muotoillut. Olin päättänyt leikata hiukset lyhyemmäksi, sillä olin kaivannut elämääni keveyttä.

Kampaajareissun jälkeen huomasin, että uudella tukalla oli sivuvaikutuksia: halusin vapautua rajoituksista ja karistaa kaiken mahdollisen sukista ja alusvaatteista lähtien. Vegaanihaasteeseen olin tarttunut päivää aiemmin, ja uuden tukan myötä lopetin meikkaamisen.

Nyt tämä samainen halu oli tekemässä minusta kaljun, tai vähintäänkin siilitukkaisen. Vaikka pidin hiuksistani, ne eivät tuntuneet enää omiltani. Heiluttelin päätäni peilin edessä, ja tuntui kuin päänahassa olisi ollut kiinni vieraita, heilahtelevia suikaleita tai ompelulankoja. Sisältäni kumpusi voimakas tieto siitä, että vanhan kuului nyt mennä, jotta uusi voisi kasvaa esiin.

Kokemus oli niin vahva, että hain keittiöstä sakset, ja menin vessan lavuaarin ylle. Päätin leikata hiukset ensin saksilla hieman lyhemmäksi siltä varalta, että parin millin siili alkaisi kaduttaa, eikä käytössäni ollut kone olisi muutenkaan kyennyt puskemaan hiusmassani lävitse. Hirvitti, mutta polte oli kasvanut jo rummutukseksi, joka lietsoi toimintaan. Minulla oli myös live-yhteys auki ystävääni, ja whatsapp lauloi kannustavasti.

Vein sakset hiuksilleni, kuuntelin leikkautuvien hiusten pehmeää rohinaa, ja lopulta tukko suortuvia putosi lavuaariin. Kun näin hiustukon altaassa, minuun huljahti kevyt hyvänolon tunne sekä jano leikata lisää. Jatkoin parturointia hiuksia ryystävässä, onnellisessa flow-tilassa.

Jossain vaiheessa huomasin, että minulle oli muotoutumassa kivan näköinen hiusmalli, joten päätin hepottuneena unohtaa kaljun. Lopputuloksena syntyi villin rouhea poikatukka: oma kädenjälki näkyy.

Tälläkin kertaa uusi tukka toi muutoksia tullessaan. Yöllä heräsin, ja tunsin itsessäni lähes maanista energiaa. Ajattelin sen johtuvan liian kovasta tahdista, sillä olin samaisella viikolla käynyt läpi ihmisenä kasvamiseen liittyviä juttuja. Lisäksi minua mietitytti lähiaikojen impulsiivisuuteni. Tein unisena päätöksen rauhoittua ja hiljentää tahtia.

Aamulla oloni ei ollut sen rauhallisempi. Muistin yöllisen päätökseni, ja istuuduin alas meditoimaan. Hetken hiljennyttyäni minulle ilmestyi vanha nainen. Hän ilmoitti nimekseen Baba Yaga ja kertoi minulle kuolemasta, kehon tuhoutumisesta ja uudelleensyntymästä. Ymmärsin, että olin saanut uuden henkioppaan.

Meditaation jälkeen en kuitenkaan ollut yhtään seesteisempi, päin vastoin. Katselin ympärilleni kuin saalistaja, ja minusta tuntui, että olisin voinut syödä koko maailman, tai pari ihmistä nyt ainakin.

Surffasin lisätietoa Baba Yagasta, ja vasta silloin hurja energia sai selityksensä. Baba Yaga on slaavilaisen mytologian pahamaineinen syöjätär, joka asustaa keskellä metsää ihmisten luiden ja pääkallojen ympäröimässä, kananjaloilla liikkuvassa mökissä. Yaga-akka lentää huhmareella ja syö paha-aikeisia ihmisiä. Ei mikään ihme, että hiusmallini oli päivitettävä astetta villimpään.

Nähtäväksi jää, kauanko Baba Yaga viihtyy luonani ja mitä hän jättää jälkeensä. Ehkäpä siilitukkaisen naisen.

Luottamusta lasipurkissa

Vertaistukea kiireisille!

Koskaan aiemmin en ole ollut yhtä kiireinen ja univelkainen kuin viimeisen kuukauden aikana. Päätyöni on työntäyteistä ja innostavaa (kiitos maailmalle siitä!), ja sen lisäksi minulla monia muitakin sytyttäviä juttuja elämässäni: jatko-opinnot, intuitiivinen energiahoitaminen ja kirjoittaminen monessa eri muodossa.

Olen aiemminkin todennut, että elämä lellii minua, ja niin se totta tosiaan tekee. Olen pyytänyt asioita ja saanut niitä, ja nyt ne ovat kulminoituneet tähän alkusyksyyn. Haasteiden määrä on ollut huimaava.

Olen monena yönä istunut läppärini kajossa lähes lamaantuneena, kellon käydessä kohti määräaikaa, ja keskeneräinen työni – milloin mikäkin kolumnista konferenssiesitelmään – on ollut täysin levällään. Usein näitä tilanteita on taustoittanut sydäntä raastava mau’unta.

Pyytämieni asioiden lisäksi elämääni on nimittäin tullut vähän ekstraa, kuten kissa. Sumu muutti luokseni neljä viikkoa sitten ja on siitä lähtien sekä ihastuttanut että valvottanut minua. Sumu on vapaa sielu, jonka sydän palaa ulos. Öisin nukun mau’unnassa koiranunta ja valvon, ettei Sumu raavi uusia, vasta vaihdettuja ulko-ovia.

Olen saanut käytännön kautta oppia, ettei intuitiivinen elämä tarkoita helppoa elämää. Heikoimpina hetkinäni olen miettinyt, kannattiko kuunnella intuitiota tai lähteä tälle polulle ollenkaan. Eikö olisi ollut parempi jäädä tuttuun ja turvalliseen? Elää paperimaailmassa onton tyytyväisenä ja havista ja hymistä? Ei. Yksinkertaisesti.

Kun olen ajatellut, etten pysty enää enempään, elämä on tuonut minulle lisää. Olen saattanut saada sydäntä lämmittävän työtarjouksen tai intuitioni on pyytänyt minua viettämään monta tuntia asiakkaan kanssa, joka on tullut alle tunnin päähierontaan. Olen kuunnellut johdatusta ja tehnyt työtäni kiitollisena ja nauttien, vaikken ole tiennyt, miten tulen muista kasaantuvista töistäni selviytymään.

Töiden ohella oma henkinen kasvuni on jatkanut etenemistään ja olen saanut käsitellä milloin mitäkin egoismista riittämättömyyteen, mielenhallintaan ja irti päästämiseen. Tärkein oppiläksyni on kuitenkin ollut luottamus.

Olen oppinut luottamaan yhä enemmän elämään, täysillä ja antautuen, ja se on kannattanut. Toisinaan olen löytänyt itseni itkemästä lattialta keskellä yötä. Olen ulvonut ja valittanut, että nyt on kuulkaas vähän liikaa asioita elämässä (oma vika! tai ansio!), sitten olen noussut ylös ja jatkanut keskeneräistä työtä – ja aina asiat ovat hoituneet.

Myös taloudellinen stressi on iskenyt, ja kun olen ahdistuksessani pyytänyt apua, minua on kehotettu luottamaan ja olemaan rauhassa, ja pian elämäni on täyttynyt ilmaisista asioista ja yllättävistä, pienistä ja suurista rahasummista.

Tämän kaiken keskellä olen muistellut erästä julmaa, rotilla tehtyä tutkimusta (esim. via Joseph T. Hallinan). Testissä rotat laitettiin uimaan suljettuun lasipurkkiin. Osa rotista nostettiin aina viime hetkellä pinnan ylle, mutta heidän verrokkiryhmäänsä ei.

Kuten arvata saattaa, verrokkiryhmä luovutti toivottaman nopeasti ja hukkui, kun taas toiset rotat uivat ja uivat pitkän aikaa, uupumuksensa partaalle ja senkin yli, ja selvisivät lopulta hengissä.

Jaksamiseni on kohonnut uuteen ulottuvuuteen ja olen löytänyt itsestäni ihmeellistä voimaa ja keveyttäkin, enkä olisi koskaan saanut tietää siitä ilman tätä elämänjaksoa. Pian suurin kiire on takanapäin. Vielä on yksi konferenssimatka edessä ja paljon muutakin innostavaa, mutta suurin suma on ohi – luulisin.

Kaipaan jo arkea, jossa saan aikaa itselleni, keholleni ja ajatuksilleni, ystävilleni ja kissalleni ja kaikelle sille tekemiselle, jota olen ikävöinyt. Samalla kuitenkin tiedän, että jonain hiljaisempana kautena tulen ikävöimään tätä elämänjaksoa, jolloin vauhti suoristi hiukset ja meinasi sokaista.

Toisaalta, tuleeko hiljaista kautta olemaankaan? Minä sinisilmäinen innokas kasvaja haluan kehittyä vauhdilla, ja sitä saa mitä tilaa. Jos pyydät kasvua, saat haasteita. Jos pyydät hurjaa vauhtia, on parasta hankkia lentäjänlasit ja valmistautua syöksyyn, tai uimareissuun.

Kummin tahansa, sinusta pidetään kyllä huolta.

Kosketa ja anna vaeltaa

(Kosketuksesta I)

Yöllä heräsin tavallista erikoisempaan nukkuma-asentoon: nukuin kyynärpäät pystyssä ja kädet ohimoilla. Aamulla löysin itseni yhä samasta asennosta. Luulen, että asento liittyi energiaprosessiin, joka alkoi illalla meditoidessani: päälaessa ja otsassani jylläsi.

Kaisa_2Olen oivaltanut, että aina välillä hoidan itseäni öisin. Saatan heräillä pitkin yötä ja huomata, että pidän käsiäni jollain tietyllä kohdalla kehoa. Kohta voi olla esimerkiksi kipeä vatsa tai jokin chakraa vastaava alue, kuten rinta, alavatsa, kurkku. Keväällä minulla oli huono olla, ja heräsin monena aamuna kädet suojelevasti ympärilleni kietoutuneena. Olin halannut itseäni läpi yön.

Kätemme ovat ainutlaatuiset. Ne ovat viisaat ja taskukokoiset parantajat, jotka kulkevat aina mukana. Jos käsille antaa luvan, ne kulkeutuvat kuin itsestään juuri oikeaan paikkaan, silittävät juuri oikeasta kohdasta tai löytävät kipeitä pisteitä hierottavaksi, vaikka ihminen ei olisi koskaan kuullutkaan akupisteistä. Kun satutamme itsemme, viemme kädet automaattisesti kipeälle kohdalle.

Energeettisesti tarkasteltuina kämmenissä on chakrat, eli energiakeskukset, joiden kautta voidaan välittää energiaa, ja fyysisemmin ajateltuna kämmenet säteilevät infrapunavaloa. Infrapunasäteilyä löytyy kaikkialta ympäriltämme mutta eniten auringonvalosta. Sillä on parantavia ominaisuuksia, joita mm. urheilijat hyödyntävät lihasten palautumisessa. Sanna Ehdin kertoo kirjassaan Enemmän energiaa! – Kohti rikasta, onnellista ja terveellistä elämää, että juuri kämmenistä välittyy infrapunalämpöä muita kehonosia enemmän.

Elämme monesti kehossamme jotenkin ulkokohtaisesti. Ensimmäisiä muutoksia, joita meditointi toi elämääni, oli se, että aloin kokea itseäni sisältä päin. Yhtäkkiä olin kunnolla kehossani ja pystyin kuvittelemaan luuni ja lihakseni ja lähes tuntemaan koko kehon orgaanisen olemuksen. Oli sekä mullistavaa että surullista oivaltaa, että olin koko siihenastisen elämäni samaistunut vartaloni pintaan.

Ystäväni kertoi kerran lukeneensa, että joskus aiemmin lausahdus ”kädet peiton päälle!” korvasi lapsille osoitetun hyvänyöntoivotuksen. Ajatuksena oli kuulemma varmistaa, etteivät lapset koskettele itseään epäsiveellisesti yön aikana. Lausahdus herätti minussa vahvat muistot. Näinhän meillä lapsuudessa aina sanottiin, huomasin ajattelevani, ja naurahdin sen jälkeen ääneen. Totuus nimittäin on, että minulle ei ole sanottu moista kertaakaan. Todennäköisesti kyseessä olikin entisen elämän muisto.

Lausahduksen innoittamana olen muotoillut uudeksi motokseni ”kädet keholle!”. Nykyään kosketamme paljon enemmän tekniikkaa kuin rakkaitamme, itsestämme puhumattakaan. Erityisesti kännykkä saa meiltä valtavasti infrapunahoivaa. Se on tärkeä kapistus, mutta luulen, että se mielellään jakaisi saamastaan huomiosta muillekin, varsinkin omistajalleen. Laitetaan kännykkä välillä pois, lasketaan kädet keholle ja annetaan niiden vaeltaa – olimme sitten hereillä tai unessa.

Otsikko kiittää John Donnea.

License my roving hands, and let them go
Before, behind, between, above, below.

(Ote runosta Elegy XIX: To His Mistress Going to Bed)

P.S.
Täältä löytyy hauskasti tiivistetty blogiartikkeli siitä, miksi kannattaa nukkua ilman vaatteita.

Viidesti hauskempaa

Kun luin pari vuotta sitten ihanan Anu Wyskielin kuvausta hänen ylösnousemuksestaan ja viidennen ulottuvuuden elämästään, olin hieman pettynyt. Vaikka Anun muutos tapahtui lähes maagisesti Egyptissä ja pyramidin sisällä, se ei riittänyt minulle. Kaipasin taivaiden aukeamista ja ihmisen muuttumista yliluonnollisia kykyjä omaavaksi enkeli–taikuri–supertähdeksi.

(Yllä mainittuja henkisiä termejä tuntemattomalle kerrottakoon, että niin sanotussa ylösnousemuksessa on kyse ”energiataajuuden” kohoamisesta: ihminen ei ole enää niin raskaissa energioissa vaan toimii enemmän sydämensä kautta.)

Ilokseni elän nykyään viidennessä ulottuvuudessa. Ainakin pääsääntöisesti. Oma ylösnousemuksen hetkeni – tai yksi prosessin selkeimmistä hetkistä – tapahtui keittiön lattialla istuen ja pahaa oloani itkien. Itkemisen aikana päästin irti, jotenkin antauduin, ja ymmärsin samalla, että kyse oli metaforisesta kuolemasta ja energeettisestä muutoksesta. Loppupäivän minulla oli toipilas ja ihmettelevä olo. Teki mieli vain olla ja levätä viltin alla.

Ihmiset saattavat pohtia, miltä viidennen ulottuvuuden elämä tuntuu. No, minun kohdallani se tuntuu lähinnä iloiselta. Nauran paljon – ja erityisesti itsekseni. Hihittelen tapahtumille, touhuilleni ja hölmöyksille: kärrynpyörän jälkeiselle ruhjeelle takapuolessani, erikoisille ruoka-aineyhdistelmilleni, letille, joka ei ihan onnistunut. Naureskelen ajatuksilleni sekä keskusteluille, joita mielessäni käyn. Ja niitähän riittää. Juttelen Jumalalle, ötököille, itselleni, keholleni ja henkitason olennoille. Kiitän, pyydän ja ihmettelen. Kapinoin ja valitan. Ja nauran. Milloin millekin.

Katselen myös maailmaa hieman eri tavalla. Kaikki ne linnoitukset ja rakennelmat, jotka ennen olivat niin vakavasti otettavia, kovia ja massiivisia, näyttäytyvät nyt erilaisina. Ne hulmuavat kesätuulessa kuin pellavaverhot ja läpäisevät valoa niin kauniisti.

Kolmantena muutoksena minä ja maailma elämme symbioosissa. Olemme jollain jännällä tavalla yhtä. Voin pyytää maailmalta asioita, ja niiden toteutumista on kiehtovaa kokea ja seurata. Maailma kuuntelee minua ja minä maailmaa. Koska olen myös paremmin yhteydessä itseeni ja henkeeni, tulen halunneeksi oikeastaan vain niitä asioita, joita minun kuuluukin. Ja siksi ne toteutuvat. Lisäksi yhteyteni maahan on selkeästi vahvistunut. Kun silitän nurmikkoa, tunnen, kuinka maapallo nauttii.

Muutoksen voisi oikeastaan muotoilla niin, että sydämestä kumpuavat ja minulle luonnolliset asiat ovat voimistuneet. Pintapuoliset kyvyt sen sijaan eivät. En esimerkiksi näe ohikulkijoiden auroja tai kuule ajatuksia enkä osaa astraalimatkailla tai liikutella esineitä ajatuksen voimalla. Sen sijaan uskon, että sopivat kyvyt tulevat käyttöön niissä tilanteissa, joissa niitä tarvitaan ja sellaisina kuin on hyvä. Yliaistillisina pidetyt kyvyt sekoittuvat arkisiin: monesti tärkein kyky on se, että huomaa ja uskaltaa halata.

Kyse on aaltomaisesta, virtaavasta ja jatkuvasta prosessista. Kiehtovasta ja ihanasta. Toki on huonojakin päiviä, sellaisia, kun pelko omasta keskeneräisyydestä ja riittämättömyydestä ahdistaa. Mutta niinäkin päivinä ilmassa on kiitollisuutta ja seikkailun tuntua, sillä koskaan, kun laittaa silmät kiinni tai avaa ne, ei voi tietää, mitä seuraavaksi näkee tai oppii.

Keho mitä kuuluu?

WP_20150703_18_26_47_Pro

Olin eilen ihastuttavassa Ecstatic Dance -tapahtumassa. Ihastuttavan siitä teki ihmiset ja kesämekot, lämmin ilta, aito ja vapaa liike, kukat maljakoissa, päihteettömyys sekä raakaruokaherkut. Tapahtuma jätti minuun kuitenkin jonkinlaisen surun ja pettymyksen, sillä sain monesti huomata, miten estynyt yhä olen. Miksen pysty täysin vapaasti karjumaan kuin leijona tai murtautumaan tanssiliikkeistäni luovaan, villiin ilmaisuun? Miksi mieluummin letitän hiukseni sivummalla kuin kohtaan halauksella toiset ihmiset? Ja miksi minulla on yhä hyväksymisen paikkoja oman kehoni kanssa?

Lyöttäydyin porukkaan, jossa juteltiin paljon kehosta ja itsensä hyväksymisestä. Keskustelimme muun muassa voimaannuttavista naistenilloista, sellaisista, joissa vahvistetaan hyväksyvää ja luontevaa suhdetta kehoon vaikkapa sitten ilman vaatteita ja vibraattorit kädessä. Tällaisista illoista puhuu mm. Ylva Franzén kirjassaan Lisää orgasmeja – Tie naisen nautintoon, jota suosittelen etenkin naisille ja varsinkin miehille. Minua ajatus Ylvan vinkkaamista naistenilloista sekä kutsuu että kauhistuttaa.

Kehollisuus on ollut minulle haasteellista lähes koko elämäni. Ehkäpä juuri sen takia se on minusta nykyään niin kiehtova ja tärkeä asia, ja puhun sen puolesta mielelläni. Mutta eilen illalla vain kuuntelin, vaikka keskustelussa kommentoitiin muutamia kertoja, kuinka keho on vain väline maanpäälliseen olemiseen. Että keho ei ole minä vaan ikään kuin kulkuväline, joka mahdollistaa oloni täällä maan päällä. Minusta tuntui, että minun olisi ollut hyvä tuoda oma näkökulmani esiin, mutta en jotenkin vain saanut siihen energiaa.

Monesti sanotaan, että keho on sielun temppeli. Ymmärrän ajatuksen kauneuden: keho on pyhä paikka, jotain, jota kuuluu arvostaa ja jossa kuuluu olla kunnioittavasti. Mutta minulle keho ei ole sielulla täytettävä rakennelma vaan elävä, moniulotteinen, monitasoinen ja viisas kokonaisuus. Ja nyt pidelkää kännyköistänne ja kahvimukeistanne kiinni: minulle keho on tietoinen olento siinä missä minäkin.

Eikä siinä kaikki: minusta keho muodostuu monista pienemmistä ja sisäkkäisistä kokonaisuuksista – esimerkiksi keuhkot, keuhkorakkula, keuhkorakkulan osa, solu ja lopulta atomi – joista jokainen on tietoinen yksikkö. Minulle kaikki, aivan kaikki on tietoista, sillä koen, että fyysinen todellisuus muodostuu pohjimmiltaan samasta energiasta, ja tämä energia on lähtökohtaisesti tietoista. Toki tietoisuuden tasot vaihtelevat. Esimerkiksi haarukka ei ole aivan yhtä tietoinen tyyppi kuin skotlanninpaimenkoira tai vesikirppu.

Tämä näkökulma saa minut kohtelemaan kehoani kuin kumppania, lasta tai neuvonantajaa. Ymmärrän, että sen hyvinvointi on minun vastuullani ja että me elämme symbioosissa. Minä olen se, joka päättää, suurimmaksi osaksi ainakin. Kehoni on ikään kuin universumi, jota minä ohjaan. Ja miten pahalta tuntuukaan, kun en vieläkään ole kehostani tai sen liikkeistä ja äänistä estottoman onnellinen ja ylpeä.

Kehonäkemykseni ei koske tietenkään vain omaa kehonia vaan pidän myös muita kehoja tietoisina kokonaisuuksina. Energiahoidoissani kommunikoin hoidettavan kehon ja sen eri yksiköiden kanssa ja kyselen miten menee, miten voisin auttaa. Tämän takia olen alkanut kutsua itseäni leikkisästi kehokuiskaajaksi.

Vaativimman ja antoisimman kehokuiskaajan työn teen kuitenkin oman kehoni kanssa. Yritän kuunnella kehoni viestejä ja toiveita, ja mikä vaikeinta, myös toteuttaa niitä. Keho tietää, mitä se haluaa ravinnokseen, milloin olisi syytä levätä tai miten se haluaisi liikkua. Minun vastuullani on noudattaa sen neuvoja. Ja silloin kun huomaan, etten aivan vielä pysty siihen, keho kyllä sopeutuu ja odottaa.

Ihana, kaunis kehoni. Jään haaveilemaan, että jo seuraavissa tansseissa liikumme kuin villi tuuli tanssilattialla.

 

Voiko säryn lyödä pois?

WP_20150720_14_15_44_Pro 1

Kun tällä viikolla ajelin tanssitreeneistä kotiin, huomioni kiinnittyi valkoiseen sähinään kävelytiellä. Suuri, siipiään levittelevä lokki ahdisteli ja hyökkäili nuoremman lokin kimppuun. Nuorempi lokki oli selkeästi alakynnessä. Se ojenteli nokkaansa ja puolustautui sinnikkääsi minkä pienellä varrellaan kykeni. Tunsin kiukun kohoavan, ja vilkuilin tuohtuneena tilannetta. Vasta kun olin ajanut ohi, tajusin, että olisi pitänyt pysäyttää auto ja häätää pahantekijä tiehensä.

Tänään näin Facebookissa kuvan, joka sai minut tolaltani. Kuva liittyi vetoomukseen koirien maailmannäyttelyn poistamiseksi Kiinasta, jossa koiria kohdellaan äärettömän julmasti. Kuva oli karmea. Minua alkoi ahdistaa. Sen jälkeen itkettää. Yhtäkkiä huomasin hyräileväni rauhoittaakseni itseni. Hiljalleen se alkoi tehota, ja pääsin takaisin tasapainoon. Samalla mietin, että jos kuvassa olisi koirien sijaan rapuja, kyseessä olisi aivan tavallinen ja yleisesti hyväksytty ruuanlaittohetki. Silloin kuva voisi komeilla keittokirjan sivulla.

Moni oli tuohtunut kuvasta ja allekirjoittanut vetoomuksen. Minäkin allekirjoitin, mutta vihan sijaan tunsin surua. Pohdin myös sitä, mitä vastaavan kaltaisilla järkyttävillä kuvilla saadaan aikaan. Toimintaa kyllä, mutta raivostunutta toimintaa. Ja vihainen toiminta ei koskaan avaa tietoisuutta eikä luo rakkautta, jota koiria keittävien ihmisten sydämessä (ja laajemmin ajateltuna kiinalaisessa eläinkulttuurissa) olisi saatava heräämään. Oman julman teon tiedostaminen vaatii valtavasti rakkautta, muuten tekoaan ei pysty myöntämään eikä kestämään.

Kyse on aivan perustavanlaatuisesta ja tutusta ilmiöstä: tulella et saa tulta sammumaan, sokeri ei poista makeutta eikä viina huuhtele pois alkoholia. Kerran pyöräilin tietämättäni kävelytiellä, joka ei ole sallittu pyörille. Eräs mies pysäytti minut hyvin suureleisesti ja jopa hieman aggressiivisesti. Jos näkisin miehen kävelytiellä nyt uudelleen, todennäköisesti polkaisisin sinne ihan vain miehen kiusaksi. Tai jos mahdollista, kaasuttaisin sitä pitkin moottoripyörällä.

WP_20150612_15_57_02_Pro (2)Viha tuohduttaa, kovettaa ja lamaannuttaa. Rakkauskin pysähdyttää, mutta aivan eri tavalla. Sitä voi testata esimeriksi vastaamalla sydämellisesti vihaiseen tiuskaisuun. Maailmamme pyörii pitkälti vastakohtaisuuksien voimalla, ja siellä missä on vihaa, tarvitaan rakkautta. Muistin tämän heti lokit ohitettuani. Ymmärsin, että vihaisen häätämisen sijaan minun olisi kuulunut mennä lokkien luokse ja keskeyttää tilanne lämpöä ja empatiaa tuntien, kumpaakaan lokkia syyllistämättä.

Pari vuotta sitten meinasin perustaa Taiji With Love -ryhmä Facebookiin. Taiji on japanilainen kylä, joka on kuuluisa vuosittaisesta ja henkeäsalpaavaan raa’asta delfiininlahtauksestaan. Asiasta on tehty dokumentti The Cove, joka jättää kehoon ahdistuksen ja mieleen hyytävän hiljaisuuden. Dokumentti näyttää muun ohella myös sen, miten viha ja pelko kovettavat tilannetta. Kalastajat käyttäytyvät kuin ala-asteen pahikset.

Olen miettinyt, voisiko rakkaudellinen lähestymistapa kalastajia ja koko kylää kohtaan ratkaista Taijin tilanteen. Mitäpä jos Taiji tunnettaisiinkin tulevaisuudessa kylänä, joka teki itsestään ihmeen ja jossa delfiinejä voi katsoa niiden luonnollisessa olotilassaan ja täysin niiden omilla ehdoilla. Delfiinit ovat viisaita, herkästi aistivia ja uteliaita, ne kyllä tulevat luokse, jos niitä arvostetaan.

Periaatteessa kaikki on Taijissa jo valmiina: upea miljöö, vuosittain saapuvat delfiinit, vetovoimainen tarina, maailmanlaajuinen julkisuus, työntekijät (entiset kalastajat), museo ja jopa kylän katuja koristavat delfiinipatsaat. Ainoa, mikä puuttuu, on rakkaus.

Page 1 of 3

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén