Olen jo pitkää halunnut muuttaa nimeni Kaislaksi. Kaisla vain yksinkertaisesti tuntuu omalta. Kaisa sen sijaan tuntuu vaatteelta, jota en itse valinnut. Vaikka minun ja Kaisa-nimen välille onkin syntynyt kiintymyssuhde, Kaisa ei tunnu sisälläni, minussa, minulta. Kaisa-Leena vielä vähemmän.

Haluan etunimen lisäksi myös toisen nimen, sillä koen Leenan sisältyvän Kaislaan. Tämä toinen nimi ilmestyi minulle yllättäen ja vaivattomasti, mutta koska nimi on aika epätavanomainen, pohdiskelin sitä pitkään. Mielessäni häilyi kasvoton massa ihmisiä, ne kuuluisat ajattelevat muut, jotka ihmettelivät ja päivittelivät nimeäni. Mikä lie erikoisuudentavoittelija… Lopulta päätin, että minussa on tarpeeksi miestä seisoa nimeni takana.

Niinpä tein maistraattiin nimenmuutosilmoituksen. Jäin jännittyneenä odottamaan prosessin jatkoa, sillä arvelin, ettei nimi tule niin vain menemään läpi. Joidenkin viikkojen jälkeen sain vastauksen: minua pyydettiin perustelemaan valintani, sillä toinen nimi ei ole kelvollinen. Minua valaistiin ystävällisesti, että kyseessä on miehen nimi, ja lisäksi sukunimi. Olin siitä kyllä tietoinen.

Sitten siihen nimeen. Toinen nimeni, olemmeko valmiit, on tässä: Kivi. Kivi-nimi putosi taivaalta ja upposi sydämeeni. Valintaan on monia muitakin syitä, mutta tärkein niistä on se, että haluan juuri sen toiseksi nimekseni.

Koska nimiasioissa halu ei ylitä sukupuolirajoja, perustelin nimen kelvollisuuden maistraatille muun muassa näin:

”Kivi on luontonimi, ja sen takia se on mielestäni hyvin sukupuolineutraali. Lisäksi se on niin harvinainen, ettei siitä ole vielä muodostunut vahvasti sukupuolittunutta mielikuvaa. Yhdistelmänä Kaisla Kivi kuvastaakin hyvin minua ja omaa sukupuoli-identiteettiäni […]. En samaistu perinteisiin määritelmiin vaan koen oman sukupuoli-identiteettini vapaammin.”

Jäin odottamaan päätöstä, ja olin optimistinen. Yhteiskuntamme on yhä sukupuolineutraalimpi, ja ihmisillä on yhä suuremmat vapaudet ilmaista minuuden kokemustaan. Kai se alkaa hiljalleen näkyä myös nimipäätöksissä?

Mutta ei.

Eilen sain puhelun Tampereen maistraatista. Pahoittelevalta kuulostava nainen kertoi, että Kaisla voidaan kyllä hyväksyä, mutta toista nimeä ei, koska kyseessä on miehen nimi.

Minua itketti ja kiukutti. Selkeästi nimi ei miestä pahenna, mutta naisen se saattaa. Hölmö minä! Kyllähän kaikki ymmärtävät, että Kivi on maskuliinisista maskuliinisin, lohkareista kovin, mies, joka puskee ja kestää. Ei sellaista voi antaa naiselle nimeksi. Onhan minua suojeltava moiselta hassulta päähänpistolta!

Rakastan lohkareita. Heillä on spesiaali paikka sydämessäni, aivan kuten kaikilla muillakin ihmisillä ja olennoilla. Mutta entä jos minä koen itseni lohkareeksi? Voiko ulkopuolinen määrätä, että sinä, naiskehollinen ja tyttömäinen olento et voi kokea etkä määritellä itseäsi lohkareeksi?

Ehkä minun olisi pitänyt olla kaukaa viisas ja runoilla perusteluihin jotain tämän tapaista: koen olevani pieni jalokivi, hempeänpinkki safiiri, joka välkehtii auringossa kuin tanssiva laine tai hameenhelman paljetti.

Tai ehkäpä olisi pitänyt kirjoittaa, että minun Kivi-nimeni taipuu muotoon Kiville. Olisiko hetkittäin välähtelevä i-kirjain tarpeeksi feminiininen erottamaan naiset miehistä? Kun kuitenkin kahtiajako säilyisi?

Puhelun päätteeksi maistraatin nainen kysyi minulta, miten haluan toimia. Haluanko, että nimekseni muutetaan pelkkä Kaisla Suvanto, vai haluanko kieltävän päätöksen, josta voin halutessani valittaa? Valinta oli helppo. Halusin kieltävän päätöksen.

Nyt jään odottamaan maistraatin virallista päätöstä, mutta myös omaani: valitanko, vai odotanko aikaa, jolloin ihmisellä on aito vapaus astua dikotomioiden ulkopuolelle ja päättää siitä, millä kirjaimilla ja luonnonilmiöllä hän haluaa itseään kutsuttavan?

Oikeastaan tiedän jo mitä teen. Kaisla ei riitä, ja Kivi on osa minua. Minulle Kivi näyttäytyy monena, kuten minuutenikin. Lohkareet, safiirit, i:t ja e:t ovat kaikki minussa, enkä minä rajaudu väreihin, kokoihin tai aakkosiin. Mutta ehkä kaikella on syynsä, ja ehkä nimellä on minulle asiaa. Jospa se haluaa sanoa, että olen valmis vastaanottamaan sen vasta, kun olen hionut itsestäni näkyville sen moninaisuuden kaikessa kovuudessaan. Ehkä minun pitää yrittää muuttaa yhteiskuntaa, jotta itse kuoriutuisin esiin.

Päätös on selvä. Minä menen läpi harmaan massan ja hierrän ja kiherrän kuin piinsiru kengässä, kunnes yhteiskuntamme avautuu, ja minä voin ilmaista koko moninaisuuteni skaalaa hiekkapölystä jylhään, humisevaan vuoristoon.

Siihen asti kuljen väärissä vaatteissa.