Leivänmurusten ja tahrojen täplittämälle pöydälle on ladottu suklaakonvehteja, Omar-karkkeja, kanelikeksejä ja kuivakakkuviipaleita: kaikki tarjottava, jonka Wahida on löytänyt kaapeistaan. Olemme juoneet kaksi kuppia teetä (”ihan minun tyttöni!”), ja nyt lusikoin sakeaa ja mausteista kanakeittoa. Eri maut ovat täydellisessä tasapainossa, ja kanankoipien hautunut, pehmeä liha irtoaa luista yhdellä hennolla kosketuksella.

Wahida alkaa esitellä minulle pakkaseen pilkottuja sellerinpaloja sekä valkosipulia, sitruunaa, chiliä ja puuroriisiä selventääkseen minulle, mitä kaikkea keitossa on. ”Elävä nainen”, hän hokee aina vähän väliä, taputtaa rintaansa ja hihittää. Totta, aitouden ja käytännönläheisen otteen lisäksi hänestä huokuu elämää ja iloa – etenkin nyt, kun hänellä on vieras kylässä.

Nykyään löydän itseni milloin mistäkin yllättävästä kohtaamisesta, ja kaikkia näitä kohtaamisia yhdistää sama asetelma: edessäni istuu vilpitön, ainutlaatuinen ihminen, joka purkaa minulle elämäänsä ja ajatuksiaan, ja minä olen siinä häntä varten. Tämä uusi, elämän minulle antama työ tasaa hyvin miinukselle jäävää laskelmaa, sillä ystäväni saavat turhan monesti kuunnella antaumuksellisia minämonologejani.

Ensimmäinen elämän järjestämä kohtaaminen tapahtui luomukahvintuoksuisessa Paahtimo Pavussa. Pöytiä oli vain yksi, ja päädyimme jakamaan ilahtuneen naisen kanssa pöydän, raakakakkupalaset ja parituntisen aivan kuin olisimme olleet vanhoja, hyviä ystäviä. Samalla nainen ihmetteli elämäänsä ja olotilaansa, rakkauttaan, äitiyttään ja yksinäisyyden kokemustaan. Hän, kaukana maalla asuva, vuoden ikäisen lapsen nelikymmenvuotias äiti, oli ensimmäistä päivää erossa lapsestaan. Olemattomat kantamukset, huumaava vapaus ja kaihertava ikävä.

Seuraava ainutlaatuinen kohtaaminen tapahtui eräänä lauantaiyönä baarissa. Harteikas ja sympaattisen oloinen mies jäi ohikulkumatkalla juttelemaan minulle ja ystävälleni ja viipyi lopulta seurassamme lähes pari tuntia. Hän puhui ja puhui, humalassa mutta aidosti ja viisaasti. Hän kertoi lapsistaan ja pohti erityisesti kasvatusta, rakkautta, elämänohjeita. Mies toivoi kirjaa, joka opastaisi, miten lasten kanssa tulisi tässä maailmassa toimia, kun läsnäolo hautautuu somen alle ja teknologia pakenee otteesta ja vilistää karkuun. Sanoin, että hän voisi itse kirjoittaa kyseisen kirjan, ja se koostuisi yhdestä (ah niin kliseisestä mutta rautaisesta) lauseesta: kuuntele aina sydämesi ääntä. Sillä tämä pohdiskeleva ja viisas, suurisydäminen ex-portsari, oli selkeästi kuunnellut sydäntään hyvällä menestyksellä.

Tuorein elämän järjestämä kohtaaminen tapahtui viime viikolla. Bussissa istui nainen, jonka verensokeriarvot olivat pahasti koholla. Seurailin sivusilmällä naisen ähinän ja huokailujen säestämää toimintaa: insuliinin pistämistä, kauppakassien asettelua, paremman lepoasennon etsimistä. Päätin, että kun nainen on poistumassa bussista, tarjoudun kantamaan hänen kauppakassinsa.

Kuinka ollakaan, nainen jäi kanssani samalla pysäkillä pois. Hän ilahtui avuntarjouksestani silminnähden ja esittäytyi Wahidaksi. Kun kuljimme Wahidan kotia kohti, minulle selkeni syy hänen säteilevään iloonsa: kantoavun lisäksi olin mitä ilmeisemmin tulossa hänen luokseen kylään.

Wahida puhui muutamilla sanoillaan paljon, ja minä ymmärsin tärkeimmät: suunnattoman rakkauden viittä, aikuista poikaa kohtaan, diabeteksen hallitseman yksinäisyytensä sekä sen, miten Wahida oli päätynyt Afganistanista Suomeen. Wahidan perhe kuoli pommikoneiden tulituksessa, kun Wahida oli seitsemän. Sitä seurasi pako Iraniin, ja myöhemmin pakkoavioliitto, viisitoistavuotiaana. Suomessa hän oli asunut nyt yhdeksäntoista vuotta. Wahida oli ylpeä suomalaisuudestaan. Hän esitteli passiaan minulle ensimmäisen kerran jo ennen kuin sain takkini riisuttua.

Tällaisia elämän järjestämiä kohtaamisia edeltää aina selvä johdatus. Tunnen, kuinka asiat virtaavat tiettyyn suuntaan, ja hetken kuluttua löydän itseni kuuntelemasta vilpitöntä, useimmiten rakkaudesta puhuvaa ihmistä. Me molemmat koemme, että jaamme jotain ainutlaatuista, puhdasta ja kaunista. Kun eroamme, tulemme tuskin enää koskaan näkemään.

Ehkäpä juuri näiden kokemusten myötä suhtautumiseni kaikkiin ihmisiin on alkanut muuttua. Minussa on voimistunut yhteisöllisyyden tunne koko ihmiskunnan kanssa: kaikki ovat ystäviäni. Kun matkustan Säynätsalosta Jyväskylään, bussi on täynnä tuntemattomia ystäviä. Jos ystävältäni puuttuu rahaa bussilippuun, menen tarjoamaan puuttuvan osan – ellei joku toinen ystävistäni ehdi ennen minua.

Kun ihmisen näkee ystävänä, tunnustaa hänessä olevan hyvän. Ja se, mihin kiinnitämme huomiota, voimistuu. Pohdin tätä kerran, kun katselin bussin ikkunan lävitse, kuinka humalassa tai muissa aineissa oleva mies osoitteli aggressiivisesti lähelläni istuvaa nuorta naista. Mies teki ampumisen eleitä naista kohti, latki härskisti ilmaa kielellään ja solvasi sanoilla, jotka eivät onneksi kuuluneet ikkunan läpi. Ymmärsin naisen puheesta, että mies oli aloittanut häiriköinnin jo bussin ulkopuolella. Sama mies oli puhunut minullekin vain joitain minuutteja aiemmin. En muista mitä hän sanoi enkä mitä minä vastasin, mutta en kokenut häntä mitenkään uhkaavaksi. Luulen, että minusta välittyvä energia oli aidon lempeää ja ystävällistä, ja sen takia yhteytemme säilyi hyvänä.

Kanakeittoa lusikoidessani Wahida kutsuu itseään minun äidikseni, puhu minulle iloisen asenteen ja elämän arvostamisen tärkeydestä, sanoo että vierailuni on Jumalan ihme ja haluaa antaa minulle keittoa kotiin viemiseksi. Hän ei pyydä minulta mitään. Sen sijaan hän jakaa täydestä sydämestään: elämänilonsa, kiitollisuutensa, elämäntarinansa, suklaansa, keittonsa ja ruuanlaittovinkkinsä. Kun lähden, hän ei velvoita, ei pyydä palaamaan, mutta halaa onnellisena ja kiitollisena. ”Jumalan ihme”, hän sanoo vielä, ja sitten eroamme.

Kyllä, vilpitön kohtaaminen on ihme, ajattelen kävellessäni kotia kohti. Ympärillämme vilisee ainutlaatuisia, kauniita ihmisiä, ja niin harvoja heistä pääsemme aidosti kohtaamaan, edes kerran, edes tunniksi.

 

*Wahidan nimi on muutettu.