Omaa elämää on kiinnostava seurata, ja monesti itselleen ei voi kuin nauraa. Minuus on parhainta viihdettä, jos osaa ottaa nojatuolissa oikean asennon.

Mutta jos totta puhutaan, alan  olla itseeni aika väsynyt. Pieni haalea minäni on vieläkin niin täynnä tunteita: se toivoo ja pelkää, on mustasukkainen, täynnä huonoa omaatuntoa, pettymystä, itseinhoa ja itsekeskeisyyttä. Ja tunteiden lisäksi on vielä ne ajatukset, se ikuinen arvostelu ja kommentointi… Olen aina ollut hyvin reflektiivinen, ja nykyään tuntuu, että ikkunat sisääni ovat kristallin kirkkaat, tai niiden sijalla retkottaa aukko, josta tuuli huljuttaa verhoja.

Välillä mietin, miten paljon rennompi päiväni olisi ollut, jos ajatukset ja tunteet olisivat olleet etäisempiä. Olen toivonut monesti, että minuuteni voisi singota ikkuna-aukosta avaruuteen ja kadottaa sinne.

Ajatus tyhjyydestä tuli kuukausia sitten kimmeltävän houkuttelevana elämääni, ja valaistuminen, lopullinen irtipäästäminen, alkoi tuntua taivaanlahjalta. Olla yhtä Ykseyden kanssa, tyhjyydessä, olotilassa, jossa minua ei enää samalla tavalla ole… Aloin sisäisen paloni ohjauksessa tyhjentää kotiani, kehoani, mieltäni, haaveitani ja tunteitani. Meditoidessa olen keskittynyt tyhjyyteen, jopa mantrana.

Mutta tänään jouduin kohtaamaan ikävän kysymyksen: mitä jos valaistuminen onkin tunteiden välttelyä? Ehkä olenkin tunneherkkyydessäni ja itsetarkkailussani niin ylirasittunut, että olen valmis päästämään irti jopa minuudestani, jotta vain pääsen ajatuksistani ja tunteistani – inhimillisyydestäni –  eroon. Mutta mitä jos olenkin luovuttaja? Liian herkkä ajatuksilleni? Liian herkkä ihmiseksi?

Ehkä valaistuminen onkin erityisherkkien ja introverttien tapa paeta maailmaa, pyhitetty eskapismin äärimuoto.

Moni herkkis on mennyt ennen minua. Totuus maailman kurjuudesta oli Siddharthalle liikaa, ja paha olo iski yli Ekhartin sietokyvyn. McKenna halusi tuhota itsensä, ja Michael A. Singer ei enää yksinkertaisesti kestänyt päänsisäistä kommentointiaan. Mae Chee Kaewin sydän paloi pyyteettömästi Pyhälle – niin kuin meidän kaikkien – mutta ehkä meditaatio ja valaistuminen oli ainoa lohtu rujoon arkeen.

On toki olemassa onnentarinoita, kuten Moojin valaistuminen, jossa tyhjyys vain yhtäkkiä ilmestyy ja aukenee. Plim! Mutta ei meille kaikille. Osalle meistä tyhjyyttä kohti mennään määrätietoisesti, raivataan päättäväisesti tietä läpi ryteikön, koska itsen, sen rakkaan pikkupersoonan kanssa, ei enää kestä elää.

Mutta olemmeko me harhauttaneet itseämme? Ehkä tyhjyys onkin tunteettomuutta ja valaistuminen sammumista.

Ehkä. Tai ehkä tyhjyyteen pääsee vasta, kun on luovuttanut totaalisesti.