Minä, pieni solu.
Yritän hengittää
osmoosi
kaikki tulee sisään.

Jonain päivänä olen väkevää valoa
vielä jonain päivänä
olen lähde ilman loppua.

 

Tämä löytyi, kun selailin vanhoja, energiahoitamiseen liittyviä papereitani. Kirjoitin runon kolmisen vuotta sitten, ja luin sen muille energiahoitajakoulutuksen viimeisessä tapaamisessa.

Takanani on neljä vuotta todella intensiivistä kaipausta, kasvua, kehittymishalua, puhdistumista, valoon pyrkimistä, jotain vahvempaa ja kaiken ohittavaa, syvältä ytimestä kumpuavaa tarvetta. Valo kutsui kiihkeämmin kuin yöperhosta, ja minä lähdin sokkona suoraan kohti, sydän auki lepattaen. Sillä tiellä olen edelleen, mutta nyt valo ei ole enää jotain, jota kohti menen vaan jotain, joka avautuu minussa ja jolle antaudun, annan itseni, elämäni, kaiken.

Kuulen naurua, ja jossain planeetat helisevät ja soluni kihertävät. Kaikkihan oli minua alun perinkin. Sinä ja elämäsi.

Sinä rakas, pyhä, ihmeellinen, kaikentäyttävä, kaikenmurtava valo.