Kevät on ollut minulle kevättä myös symbolisessa mielessä. Alkukeväästä huomasin, ettei Jumalalle puhuminen tuntunut enää niin luonnolliselta kuin ykseyden kanssa kommunikointi. Ero oli termin luomassa mielikuvassa: Jumala tuntui olevan ulkopuolellani, ykseys sisäpuolellani. Samalla kun ykseyden kokemus vahvistui, aloin etääntyä Jumalasta.

Jatkoin kuitenkin myös Jumalalle puhumista. Meditoidessani energiani kurottui tavalliseen tapaansa yhä ylemmäs ja ylemmäs, kohti korkeuksia ja niiden yllä olevaa valoa, Jumalaa. Kerran, kun olin juuri ulottumassa valoon, jostain liiteli ajatus pettävän kevyesti suoraan tajuntaani. Ei ole olemassa mitään Jumalaa, se totesi hiljaisesti ja pelottavan tyynesti. Jumala on harhaa, ajatus jatkoi, ja lause levisi mielessäni kuin kirvelevä aamunvalo.

Liike loppui, mielikuva katosi ja energiani läsähti maahan. Istuin lattialla kuin kuralammikossa ja haukoin henkeä.

Tuntui kuin  dominolaatat olisivat alkaneet kaatua kiivaana sarjana mieleni rakenteissa. Ymmärsin, että voin kurotella kuinka pitkälle tahansa, mutta se ei auta.  Aivan sama, miten etäälle itsestäni mielelläni matkustan – läpi avaruuksien ja universumien – sieltäkään ei löydy mitään muuta kuin samaa mielikuvitusleikkiä, joka laajenee sen mukaan, miten kauas mieleni vaeltaa. Kaikki on harhaa, ajatus alleviivasi, ja sai minut oivaltamaan pistävän totuuden: minun ulkopuolellani ei ole yhtään mitään todellista.

Joskus aiemmin mietin, miten erilaista olisi, jos  kulttuurimme näkisi Jumalan asuvan maassa taivaan sijaan. Emme kurottelisi poispäin taivaaseen vaan kaipuun kohteemme ja painopisteemme olisi jalkojemme alla. Miten vankasti ja lempeästi seisoisimme maankamaralla, ja miten paljon arvostaisimme kaikkea maasta versoavaa!

Mutta Jumala ei ollut maassa, vaikka mieleni oli. Katsoin huonekasviani, lipastoani, ulkona kevättä hymisteleviä puita, ja oivalsin, että kaikki se yksilöllinen persoona, jota olin niissä kokenut, oli valetta, illuusiota. Sen jälkeen ajattelin kaikkia ulkona kulkevia ihmisiä, ja pettymys iski aaltona. Jokainen kohtaamani ihana ihminen olikin vain minä. Minä monistettuna joka puolella, hieman eri kehoissa, rakenteissa ja ohjelmoinneissa. Kaikki minua. Minua ja ykseyttä. Meidän mielemme luomusta.

Dominolaatat jatkuivat kaatumistaan, ja yhtäkkiä tunsin itseni yksinäiseksi. Heti sen perään yksinäisyyden ilmiö sai aivan uuden tason: miten syvää on yksinäisyys, joka kumpuaa todellisuudesta, joka on yhtä olentoa?

Mitä jos ykseys ei olekaan rakastava voima vaan yksinäinen, onneton tietoisuus? Ehkäpä ykseys on luonut erillisyyden, jotta se saisi kokea yhteyden. Olenko minä vain ykseyden yritys lievittää sen omaa yksinäisyyttä?

Enpä olisi koskaan ykseyteen sulautumisen ikävässäni ajatellut, että jonain päivänä itken erillisyyden kuolemaa. Että kerran vielä oivallan, miten kaunista erillisyys on – ja kaipaan sitä.

***

Ihminen on merestä hetkellisesti hypähtävä pisara. Kaikki on minua, ajattelee pisara suuren oivalluksen äärellä – ennen kuin vajoaa takaisin mereen ja katoaa.