Minä ja maailma olemme tiimi, jossa olen antanut maailmalle ohjakset. Välillä heittäydyn kuitenkin itsenäiseksi ja haluan sooloilla. Niinpä marssin eilen Tinder-treffeille. Kohtasin mukavan, fiksun ja viehättävän ihmisen, jonka kanssa minulla ei lopulta ollut mitään puhuttavaa.

Treffeistä oli kuitenkin yllättävää hyötyä. Vaikka meillä ei juttu luistanut, haavani alkoi pulputtaa, ja kotona se jo huusi. Tiedättehän haavan, sen salaisen railon jossain syvällä sisimmässä, joka halkoo mieltä ja torsoa ja tihkuu nesteitä. Luulen, että meillä kaikilla on oma kustomihaavamme.

Haavat ovat pohjimmiltaan hyväksi, mutta niiden haaste on siinä, että ne voivat kangistaa ja jähmettää. Koska liike reväyttää haavan auki, on helpompi vaieta, antaa asian olla ja rajoittaa tekemisiään.

Haavojen tarkoitus on kuitenkin luoda muutos, jotta ne voivat parantua pois. Olen huomannut, että vasta silloin, kun haava revähtää kivuliaasti auki, otan asian tarpeeksi vakavasti ja alan toimia uudella tavalla.

Parhaimmillaan henkilökohtainen haava saa aikaan muutoksia ihmisjoukoissa. Bosnialainen Esad Landžo kertoo HS:n jutussa omasta haavastaan, joka syntyi Bosnian sodassa. Hän toimi vartijana Čelebićin vankileirillä ja kidutti, tappoi ja pahoinpiteli vankeja. Nyt haava sykkii ja vuotaa.

Landžo ei kuitenkaan ole jähmettynyt kipuunsa. Lars Feldballe Petersen on tehnyt miehestä dokumentin The Unforgiven, ja Landžo toivoo esiin astumisensa tuovan muutosta maailmaan. ”Useimmat tuomitut jatkavat hiljaa elämäänsä. Minusta se on väärin. Meillä tuomituilla on mahdollisuus tehdä jotain hyvää. Sen pitäisi alkaa meistä”, Landžo pohtii HS:n haastattelussa.

Haavoja on monen tasoisia ja monen kokoisia, eivätkä ne rajoitu vain yksilöihin. Myös perheillä, suvuilla ja kansoilla on omat haavansa. Kaikkia niitä koskee kuitenkin sama asia: haava ei katoa ennen kuin se kohdataan.

”Muslimit, kroaatit ja serbit tappoivat toisiaan myös toisessa maailmansodassa. Sitten kommunismi voitti, eikä niistä asioista saanut puhua. Sisällissodassa 1990-luvulla toistimme saman virheen. Tulevien sukupolvien takia tästä pitäisi puhua”, Landžo toteaa.

Ihmiskunta on pahasti haavoilla, ja se näkyy. Onneksi siinä on myös ainekset muutokseen. Filosofi Rosi Braidotti (via Pasi Färm) kirjoittaa artikkelissa Affirmation versus Vulnerability: On Contemporary Ethical Debates kivun tuomasta mahdollisuudesta parempaan: hän toteaa, että tuska ja kipu liittyvät aina tietoisuuden heräämiseen. Affirmatiivisessa lähestymistavassa ei jäädä märehtimään kivun alkuperää vaan katsotaan eteenpäin ja pohditaan, mikä voi viedä vapauteen. (Kts. myös tämä Braidottin artikkeli.)

Haava vaatii kuitenkin toimijuutta parantuakseen. Braidotti toteaa: ”Taking suffering into account is the starting point; the real aim of the process, however, is the quest for ways of overcoming the stultifying effects of passivity, brought about by pain. The internal disarray, fracture, and pain are the conditions of possibility for ethical transformation.” Joten hyviä uutisia: myös Trump on haava, joka parantaa.

Haavoittuneella on kaikki edellytykset kasvuun. Tinder-treffien seuraamuksista jäi ontto olo, mutta olen tyytyväinen, että menin ja sooloilin, sillä jouduin katsomaan haavaani silmästä silmään ja ymmärrän nyt elämää taas hieman enemmän.

Kuten aina, asioiden kohtaaminen vaatii rohkeutta. Oli haava yksityinen tai yhteinen, meidän tulisi olla sen aiheuttaman kivun arvoisia: tunnustaa haavan olemassaolo, kohdata se, ja antaa kivun luoda jotain uutta ja parempaa.