Month: helmikuu 2017

Valitsisinko ystäväni?

Maailma on täynnä ihania ihmisiä, ja harmittelen useasti sitä, etteivät he kaikki voi olla ystäviäni. Tämä on saanut minut pohtimaan, millä perusteilla ylipäätään ystävystyn ihmisten kanssa.

Vaikka ystäväni ovat mahtavia tyyppejä, en ole valinnut heitä elämääni siksi, että pitäisin heistä erityisen paljon. Oikeastaan en valitse ystäviäni ollenkaan. Jos olisin saanut päättää itse, olisin saattanut valita jonkun, joka hymyili ystävällisemmin tai jolla oli hauska habitus tai joka vain sattui olemaan paikalla. Onneksi minulta ei kysytä.

Maailmalla on ohjakset käsissään sen suhteen, ketkä astelevat elämääni. Hyvä niin, sillä muuten saattaisin ryntäillä sinne tänne sydän avoimena ja silmät empatiaa loistaen. Tärkeät ihmiset on valittu minulle tarkoin, sillä ystävät ovat opettajia valepuvussa.

Kaikki tärkeät kohtaamiset ovat tuntuneet huolellisesti järjestetyiltä. Eräs aupair-vuoden ystäväni marssitettiin viereeni juna-asemalla, ja kas kummaa, kävi ilmi, että hän oli myöskin juuri tullut lastenvahdiksi ja asui aivan oman isäntäperheeni lähellä. Kohtaamisesta seurasi intensiivinen ystävyys, jossa sujahdin antaumuksella ja ystäväni avulla aivan toisenlaiseen rooliin: kopisin korkokengillä pitkin Geneven öitä ja annoin latinomusiikin soida ja lantion keinua. Vuoden jälkeen kaikki loppui, ja palasin Suomeen murtuneen sydämen kanssa.

Välillä maailman määrätietoisuus huvittaa. Eräs nykyinen ystäväni tuotiin elämääni kahdesti: kun en ensimmäisellä kerralla tarttunut syöttiin, hänen ohjattiin elämääni neljä vuotta myöhemmin – ja tietenkin päivänä, jolloin olin ihmetellyt, miksi aikoinaan jätin ottamatta häneen yhteyttä.

Myöskin eräs entinen kumppanini ohjattiin luokseni kahdesti, kun en ensikohtaamisella lämmennyt. Hän on yksi elämäni suurista opettajista, kuten parisuhteet yleensäkin. Opin hänen kanssaan paljon rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja hyvyydestä, ja pääsin kokeilemaan myös pettäjän osaa.

Jokaisen uuden ystävyyden alussa huokaan, sillä tiedän, että siitä tulee alkuhuuman jälkeen myös tukalaa ja kasvattavaa. Ystäväni pitävät tietämättään huolen siitä, että kohtaan egoni, tunteeni, herkkyyteni ja kasvukohtani.

Sen lisäksi, että ystäväni ovat minulle parhaimmat mahdolliset kasvattajat, he ovat myös todella viisaita ihmisiä. Monesti ihmettelen, miten etuoikeutettu olen. Silloinkin, kun hammasta purren tai kyyneliä pidätellen haaveilen erakoitumisesta.

Välillä nimittäin pohdin, olisiko mukavampi elää ilman ihmisystäviä. Voisin kuljeskella metsissä, hihitellä omille ajatuksilleni ja lörpötellä linnuille. Halata paria puuta ja heittää high fivet vadelmapensaan kanssa. Kavereita ja hyvänpäiväntuttuja voisin tavata, sillä he ovat suhteellisen vaarattomia. Mutta ystävät – siinäpä vasta tehokkaita katalyytteja kasvuun.

Monesti ihmettelen sitäkin, miksi ystäväni haluavat olla kanssani. En tarkoita tällä itsesäälissä rypemistä vaan aitoa ihmettelyä. En ole mitenkään erityisen hauskaa tai hyvää seuraa, nykyään ainakaan. Parin vuoden ajan olen puhunut vain itsestäni ja omista prosesseistani. Lähiaikoina ystäväni ovat saaneet myös kestää ailahtelevuuttani, kun harjoittelen uutta tapaa välittää ja yritän löytää kiltteyden ja velvollisuudentunteen takaa aitoa läsnäolon ja auttamisen halua.

Tätä kaikkea pohtiessani olen tullut siihen tulokseen, etteivät ystävänikään välttämättä olisi valinneet minua. Maailma on tuonut minut heidän luokseen, ja meidän polkumme kulkevat rinnakkain niin kauan, kunnes olemme saaneet ystävyydeltämme kaiken sen, mitä maailma on meille varannut. Ja toivottavasti – huokaus ja helähdys – sitä riittää.

Ystävyys koskettaa, eikä jätä ennalleen. Näin jälkiviisaana voin sanoa, että jos nyt saisin päättää, valitsisin nimenomaan ystäväni, jokaisen heistä. Epäröimättä.

Tanssi tänään, kuolet kuitenkin

Kun olin julkaissut edellisen blogitekstini ja sulkenut selaimen, mieleeni putosi lause: ”Kuolema tekee kaikesta kaunista.” Tuota teemaa olen pohtinut postaukseni jälkeen. Oivalsin, että kuolema on kaunein lahja, jonka elämä meille antaa. Se on lupaus kaiken ainutkertaisuudesta.

Ehkäpä todellinen kiitollisuus elämästä tulee vain kuoleman ymmärtämisen ja hyväksymisen kautta. Aiemmin haaveilin sadoista elinvuosista. Nykyään muistutan itseäni iltaisin: olet taas päivän lähempänä kuolemaa.

Kuolema on  kaveri, joka on läsnä silloinkin, kun sitä ei näy. Se on maailmassa ja sinussa: touhuaa uutterasti soluissasi, hulmuaa ilmassa, jota hengität  ja säkenöi keväthangen pinnalla. Se on jopa sisäänrakennettu ajatuksiisi, joilla sitä välttelet.

Vaikka haluaisimme, kuolemalta ei voi piiloutua eikä sitä voi työntää pois  – paitsi tietysti laitoksiin ja kuihtuvien vanhusten kehoihin, joita me onnekkaat emme näe, ellemme ole omaisia. Koska olemme piilottaneet kuoleman näköpiiristämme mahdollisimman tehokkaasti, lemmikkien rooli on tullut yhä tärkeämmäksi. Yksi niiden kauneimmista tehtävistä on muuttua elottomaksi ruumiiksi rakkaittensa edessä, jotta me näkisimme sen, mitä emme halua: väistämättömän. Ainutkertaisuuden.

”Tänään on hyvä päivä kuolla”, lausuu intiaanivanhempi Mars-patukan mainoksessa ja häntä ennen intiaanipäällikkö Hullu Hevonen taisteluun lähtiessään. Minulle lausahdus kertoo sotaisasta ja epäselvästä historiastaan huolimatta onnesta ja tasapainosta. Hyvä päivä kuolla on sellainen, jolloin ihminen on sopusoinnussa kaiken kanssa. Itsensä kanssa, tekojensa kanssa, maailmansa kanssa.

Tällä hetkellä tunnustelen, voisiko minusta ja kuolemasta tulla erottamattomat ystävykset. Toivon niin, sillä en usko, että ihminen voi elää vapaasti ja antaumuksella ennen kuin on hyväksynyt kuolevaisuutensa.

Joten rentoudu, kuolet kuitenkin.

 

 

(Ja lue Jed McKennan kolmas kirja, joka vaikuttaa vahvasti tämän tekstin taustalla. Memento mori, ystävät!)

 

 

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén