Month: tammikuu 2017

Kohtaa ja päästä irti

Tänä aamuna aloin muistella Hansia, hymyilevää, valkohiuksista norjalaista, jonka tapasin viime syksynä Torinossa kirjoittamisen opettamisen konferenssissa. Viihdyimme toistemme seurassa; minä kolmikymppinen, riittämättömyyden tunnetta peittelevä liianmonenalku ja hän viisikymppinen, arkkitehtuuria ja autofiktiota rakastava kirjailija. Alvar Aallon rakennukset olivat Hansille tuttuja, kuten myös moni suomalainen kirjailija Oksasesta Tikkaseen. Hans oli sydämellinen ja älykäs mies, ja meitä yhdisti jokin sanaton yhteisymmärrys, lämpö toisiamme kohtaan, jokin, jolle ei oikeastaan ole mitään selitystä.

Hansia muistellessani aloin miettiä kohtaamisia ja irtipäästämistä. Elämässäni on yhä meneillään irtipäästämisen teema, ja alan hiljalleen ymmärtää, miten valtavasta ja kaiken kattavasta asiasta siinä on kyse. Irtipäästäminen on ehdotonta. Mistään ei tule pitää kiinni. Ei edes omasta itsestä.

Meillä ihmisillä tuntuu olevan pakonomainen tarve takertua. Emme kestä sitä ajatusta, että kaikki on ohikiitävää, päivät, vuodet, ystävyydet, sinä, minäkin. Hetkellisyys on meille liian tuskallista. Muodostamme Facebook-ryhmiä ja lähettelemme kaverikutsuja varmistaaksemme, ettemme joudu luopumaan mistään, että sidokset säilyvät ja kaikki jatkuu, edes potentiaalisesti.

Kaiken takertumisen keskellä unohdamme kohdata toisemme. Taiteilija Marina Abramovic toteutti teoksen A minute of silence jossa hän kohtasi läsnäolevana ihmisen toisensa perään, katsoi eteensä istuvaa silmiin minuutin ajan. Jossain vaiheessa tuoliin istahti Marinan entinen rakastettu, jota Marina ei ollut nähnyt moneen vuosikymmeneen. He istuivat ja katsoivat toisiaan yhden vavisuttavan minuutin ajan, ja sen jälkeen mies nousi ja lähti.

Ihmissuhteiden todellinen kauneus piilee niiden ainutkertaisuudessa ja hetkellisyydessä. Jokainen kohtaaminen on lahja, joka tulee ja menee. Kohtaaminen voi kestää vain yhden hymyn ajan, kuten James Blunt laulaa, tai muutamia tärkeitä, lohduttavia minuutteja, iloisia tunteja, joitain kuukausia, vuosia tai jopa vuosikymmeniä.

Aitoon, vapaaseen kohtaamiseen sisältyy aina syvä kiitollisuus. Ystävän näkeminen on aina ainutkertaista, ja oli kyse sitten lemmikistämme, lapsestamme tai kumppanistamme, meidän tulisi jokaiseen uuteen aamuun herätessämme yllättyä iloisesti: rakas sinäkö se siinä, onpa ihanaa! Sillä jossain vaiheessa, ennemmin tai myöhemmin, jokainen kohtaaminen loppuu, ja siinä niiden todellinen, satuttava kauneus.

Minulle tulee harvoin ikävä, mutta Hansia ajatellessani niin meinasi käydä. Erotessamme syyskuisessa Torinossa minua alkoi itkettää. Hans herkistyi myös, se näkyi junaratojen ylitse. Heilutimme toisillemme yhä uudelleen ja uudelleen, laiturilta toiselle, vielä kertaalleen junan saapuessa ja viimeisen kerran lähtiessä.

En ole kuullut Hansista enää sen jälkeen, enkä ole pyrkinyt ottamaan häneen yhteyttä. Olisin valtavan ilahtunut, jos tapaisin hänet vielä uudelleen, mutta ennen kaikkea olen valtavan onnellinen siitä, että elämämme risteytyivät hetkeksi, kohtaamiseksi, joka lämmittää yhä.

Kun minuuteni yritti piilotella kirjahyllyssä

Valo minussa tekee tuhoamistyötään. Se polttaa minua pois osa-alue kerrallaan, eikä sen katseelta jää mikään huomaamatta. Olen arvellut jokaisen irtipäästämisen olleen viimeinen, mutta aina on löytynyt jokin asia, josta on tullut luopua. Nyt vuorossa oli kirjahyllyni sisältö.

Rakastin kirjoja, ja rakastin kirjahyllyäni, jossa kannelliset ystäväni majailivat. Erityisesti nautin henkisyyttä ja intuitiota käsittelevien teosten lukemisesta. Ahmin niitä, ryystin niitä polttavaan janoon. Nyt kun valikoin kirjoja pois, tunsin ensimmäistä kertaa ja haikeana, että en tarvitse niitä enää.

Silti kirjoista luopuminen oli vaikeaa. Kävin hyllyt monesti läpi, ja jokaisella kerralla rivit harvenivat. Jos hyllyssä oli vielä poistettavaa, kirjarivin energia tuntui samealta. Vietin kirjahyllyn ääressä monta tuntia. Välillä siirsin jonkin kirjan poislähtevien pinosta hyllylle ja takaisin. Välillä kokonainen pätkä kirjoja katosi yhdellä viiltävällä sivalluksella.

Kirjoja raivatessani huomasin, kuinka paljon minuutta ja tunteita niihin oli sidoksissa. Niihin liittyi rakkautta ja lämpöä kirjojen sisältöä ja lukukokemusta kohtaan, mutta kirjoihin liittyi myös ihmissuhteita ja muistoja. Mitä tehdä Kotron esikoisteokselle, jonka omistuskirjoitukseen äiti on kirjoittanut ”Rakkaudesta rakkaudella”? Tai kuluneelle ja edesmenneiden lemmikkikanien nakertamalle Ruohometsän kansalle, jonka isä aikoinaan antoi? Entä, kun yhden kirjan välistä löytyy kihlajaispäivänä kirjoitettu viesti entiseltä suurelta rakkaudelta, häneltä, joka järisytti ja mullisti koko elämäni, kahdesti?

Kirjahyllystä löytyi myös teoksia, joita minun on ollut tarkoitus lukea. Ne ovat imeneet energiaa vain nököttämällä paikallaan. Niidenkin kanssa kamppailin. Ihmissuhteiden, henkisyyden, lapsuuden ja minuuden osa-alueiden lisäksi harjoittelin päästämään irti myös itse luomistani, näennäisistä velvollisuuksista.

Nyt kirjahyllyssä on avaraa. Siellä on yksi ihana pieni saarekkeellinen metsäisiä kirjoja, muutamia jatko-opintoihin ja kirjoittamiseen liittyviä kirjoja, joitain ilahduttavia tietokirjoja sekä rivi kaunokirjallisuutta, josta tiedän vielä joutuvani karsimaan.

Muutama kaunokirjallisuuden hengenheimolainen varmaankin jää hyllylle: Harmaja, Hellaakoski ja Vala sekä Leino. Meitä yhdistää herkkyys. Me kaikki olemme läpättäviä liekkejä, joita maailma hengästyttää ja uuvuttaa. Kaikki on niin kaunista ja julmaa, huudamme valkoisiin avaruuksiin kukin tahoillamme, että se sattuu.

Mutta ehkä hekin lähtevät hyllyltäni sitten, kun aika on oikea.

Voiko kuolemaan oppia?

WP_20150720_14_05_12_Pro

Vuoden ensimmäisenä päivänä kuolema havisi luokseni eri tahoilta. Kun egoni tekee kuolemaa, ei ole mikään ihme, että maailma johdattaa minut pohtimaan aihetta myös fyysisestä näkökulmasta.

Päivällä kävin ystäväni kanssa kävelyllä. Kiersimme hiljalleen jäätyvän Päijänteen pientä lahtea, ja samalla juttelimme tyhjyydestä ja irtipäästämisestä sekä pois lähtemisestä, jota ystäväni oli aidosti harkinnut. Keskustelu oli juuri sellainen, josta nautin: syvälle ihmisyyteen ja olemassaoloon pureutuvaa, hyväksyvää pohdintaa.

Hieman illemmalla äitini soitti minulle, ja sain kuulla, että eräs tuttumme on vakavasti sairaana. Puhelun jälkeen minua alkoi ahdistaa.

Tunnereaktio oli minusta erikoinen, sillä minulla on ihan hyvä suhde kuolemaan. Ja olinhan juuri hieman aiemmin kuunnellut, kuinka ystäväni kertoi miettineensä itsemurhaa, eikä se ollut ahdistanut minua. Toki tiesin, että tuntisin ystäväni poistumisesta surua, mutta toivoin ainoastaan, että jos hän joskus päätyisi lähtemään, hän kertoisi siitä minulle ja voisimme vielä tavata ennen sitä.

Mutta puhelun jälkeen minua ahdisti. Istuskelin matolla, tunnustelin oloani ja ihmettelin, miksi sama asia, kuolema, sai nyt minussa aikaan aivan erilaisen tunnereaktion. Hetken kuluttua oivalsin syyn: ahdistus ei johtunut kuolemasta vaan surusta, hädästä ja pelosta, jotka siihen tässä tapauksessa liitettiin. Ymmärsin vihdoin, mitä tarkoitetaan sillä, että asiat ovat neutraaleja, mutta asennoituminen luo niille merkityksen.

Pidän kuolemaa kauniina asiana. Minulle se on heräämistä unesta, joka on voinut olla hyvinkin rankka. Vaikuttaa siltä, että pelko saa meidät takertumaan elämään ja kammoamaan kuolemaa, sillä elämme harhassa, jossa luulemme vain fyysisen olevan totta.

Olen välillä pohtinut, että ihmiset ovat kadottaneet kuolemisen taidon. Että halutessaan ihminen voisi kiittää elämästään ja todeta, että nyt olen valmis, nyt on aika siirtyä eteenpäin. Hän voisi sulkea silmänsä ja pyytää kuolemaa keholtaan, joka tuudittaisi hänet… niin, ei ikuiseen uneen vaan heräämiseen.

Juttelin tästä kerran erään ystäväni kanssa, joka on paljon tekemisissä vanhusten kanssa. Ihmettelin, miksei meillä ole kuolemisen taitoa, kun se tuntuu ajatuksena niin luonnolliselta. Varmasti se meillä onkin, ystäväni totesi. Hän kertoi havainneensa työssään, että pelko estää vanhuksia poistumasta. He sinnittelevät sängyissään huonokuntoisina, yksinäisinä ja kivuliaina viimeiseen asti, eivätkä millään halua päästää irti.

Hieman tämän jälkeen luin Marlo Morganin kirjan Viesti oikeiden ihmisten maailmasta, jossa kuvataan erään aboriginaalien heimon elämäntapaa. Heimossa on luontevaa, että iäkäs ihminen päättää itse poistumisestaan. Lähtevälle pidetään juhlat, minkä jälkeen hän menee etäämmälle, istuu alas ja lopettaa elintoimintonsa.

Joskus haaveilin kuolemattomuudesta, mutta nyt tuo ajatus lähinnä hymyilyttää minua. Nykyään toivon itselleni kuolemisen taitoa. Toivon, että minulla ja kehollani on niin syvä ja välitön suhde, että kun aika on oikea, voin rauhallisin mielin tehdä, kuten oikeat ihmiset: sulkea silmäni, hiljentää kehoni ja pyytää heräämistä ikuisuudessa.

 

J.K.
Loppukevennyksenä vanha Mars-suklaapatukan mainos, jonka ystäväni vinkkasi minulle tekstin luettuaan. 😀

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén