Kerran kuljin maailmassa, jossa kivet olivat kiviä, eläimet vähän yksinkertaisia ja ihmiset lihaa ja verta. Vain luonnossa oli jotain salaperäistä. Se sai minut tuntemaan jotain syvempää, mystistä, jotain kaipuuta, jota en osannut määritellä. Välillä leikin salaa, että nuorten fantasiakirjojen maailmat olisivat totta tai että kivissä olisi maagista energiaa. Kaipuuni johonkin muuhun oli ajoittain kova.

Sitten maailmani mullistui. Sain huomata, että oli olemassa sellaisia asioita kuin intuitio ja energiakeho ja että kivillä oli persoona ja eläimet kuulivat ajatukseni. Mutta ennen kaikkea minä mullistuin. Syöksähdin prosessiin, jossa erilaiset välivaiheet vilisivät ohitse. Opin tuntemaan itseäni yhä paremmin, ja suhteeni maailmaan syveni ja muuttui symbioottiseksi. Monesti sydäntäni kivisti ikävä valoon. Minusta irtosi valtavia paloja, ja opin lopulta luopumaan kaikesta. Tai niin ainakin luulin.

Nyt todellisuuteni on jälleen järissyt. Joitain viikkoja sitten meditoidessani kaikki henkioppaani kerääntyivät ympärilleni, ja ymmärsin, että kyseessä oli jäähyväiset. Silloin en vielä tiennyt, minkä takia. Muutamia päiviä sen jälkeen koin kaiken takana olevan suuren tyhjyyden. Hieman myöhemmin aloin kaivata persoonattomuutta. Halusin kiihkeästi olla täysin persoonaton olento, pelkkää puhdasta valoa. Samassa yhteydessä maailma kuljetti käsiini ensin Moojin kirjan itsensä oivaltamisesta ja sen jälkeen Jed McKennan kirjan valaistumisesta. Nyt olen hiljainen. Sitä saa mitä tilaa.

En tiedä, mihin olen menossa, mutta tämä on villi ja raju prosessi. Näyttää siltä, että olen siirtymässä johonkin tyhjään ja valkeaan, johonkin, jonne ei voi viedä mitään mukanaan. Ei ystäviä, ei perhettä, ei henkioppaita, ei maailmaa eikä edes minuutta. Kaikesta on luovuttava. Myös itsestä. Sen tilalle tulee ykseys, ehkä, enhän minä voi tietää. Hetken itkeskelin ja pyysin, että saisin pitää edes rakkauteni lähimmäisiäni kohtaan. Mutta ei. Kun persoona kuolee, kuolee kaikki sen mukana. Että rakkauskin kuolee, se oli minulle vaikeinta.

Olen hämmentynyt. Tätäkö valaistuminen on? Totaalista minuuden katoamista? Tähänkö olen pyrkinyt? Olenko kolmen vuoden ajan kiihkeäesti ja palavasti rämpinyt kohti, McKennan sanoin, itseni tuhoamista?

Voisin toki kääntyä kannoillani ja päättää, että haluan pitää maailmani ja persoonani. Olen pitänyt niistä molemmista niin paljon. Mutta ensinnäkin se on liian myöhäistä. Ja toiseksi, minulla ei ole valinnan mahdollisuutta. Se jokin osa minusta on valinnut jo aikoja sitten. Päätös, sikäli kuin sellaista edes on, on täysin selvä. Kuljen eteenpäin, enkä edes tiedä minne. Ensimmäistä kertaa koko tämän henkisen prosessin aikana jätän kaiken, jopa henkisen prosessin, ja astun jonnekin, mistä minulla ei ole mitään tietoa. Tyhjyyteen.

 

P.S. Älkää säikähtäkö. Olen ihan selväjärkinen. Todennäköisesti tämänkin on vain yksi välivaihde muiden joukossa. Saatan jo huomenna (ensi vuonna!) hymyillä koko jutulle. Ja todennäköisesti jokin hymyileekin, mutta se jokin ei ole enää minä, ainakaan sellaisena kuin sen ennen tunsin.

Sitä se on. Muutos.