Minussa on kuulemma valtavasti rakkautta. Niin, tiedän. Se tuntuu. Koen herkästi ja vahvasti, ja olen rakkaudessani lojaali ja ikuinen. Kun kerran avaan sydämeni, välitän aina, kävi miten kävi.

Tapani välittää on  koetellut minua, sillä huomasin jossain vaiheessa, että ystäväni ja lähimmäiseni eivät kyenneet ottamaan rakkauttani vastaan samalla herkkyydellä ja volyymillä, jolla minä sitä jaoin. Minuun sattui, ja monesti. Aluksi pyrin sivuuttamaan sen, mutta lopulta en enää pystynyt. Aloin vaimentaa tunteitani, ja opettelin välittämisen tavastani pois.

Kun olin läksyni oppinut, maailma päätti yllättää. Elämääni asteli ystävä, joka välitti samalla pyyteettömällä tavalla kuin minä aiemmin. Ja tällä kertaa minä olin se, joka ei kyennyt ottamaan rakkautta vastaan.

Aloin lopulta ihmetellä, mitä järkeä kaikessa on. Mitä hyötyä on kokea niin syvästi? Ja mitä hyötyä on rakastaa vahvasti, kun se menee niin sanotusti harakoille, eikä niitäkään kiinnosta?

Viime viikolla menin kirjamessuille, ja tapasin samassa yhteydessä toisen ystäväni. Istuimme tunnelmallisessa kahvilassa, jossa chansonit soivat ja kahvi höyrysi. Tuskailin hänelle rakastamisen hävikkiä ja turhuutta. Ystäväni kuunteli ja totesi sen jälkeen, että eihän universumikaan ajattele noin. Rakkautta sataa päällemme kuin kultahippuja, emmekä me pysty ottamaan sitä kaikkea vastaan, mutta ei se estä maailmaa rakastamasta.

Muistin, kuinka kerran energiahoitoa tehdessäni minulle näytettiin, miten valtavasti ympärillämme on rakkautta. Sitä oli kaikkialla: esineissä, asioissa ja ilmassa, ja se muodosti yhden suuren ja kaiken läpäisevän tietoisuuden. Kun lähdin kahvilasta, ajattelin, että maailmahan oikeastaan koostuu hukkarakkaudesta.

Paluumatkalla nautiskelin inspiroivasta kirjasta bussin hurinassa, kun yhtäkkiä kaipaamani vastaus tipahti tajuntaani iloisesti helähtäen: rakkautta tulee jakaa pelkästä rakastamisen ilosta. Siinä kaikki. Vastaanotosta ei tule murehtia. Eihän maailmakaan murehdi.

Naurahdin. Juuri samaa ystäväni olivat yrittäneet minulle sanoa. Vastaukset ovat yleensä yksikertaisia, mutta ne ymmärtää vasta, kun siihen on itse valmis.

Jäin kuitenkin pohtimaan universaalin rakkauden ja henkilökohtaisen rakkauden eroa. Universaalia rakkautta on helppo jakaa, mutta kun se yhdistyy henkilökohtaiseen, seuraa haasteita.

Tänään kuuntelin tiskatessani hittibiisien sanoja. Yksi toisensa jälkeen laulajat vannoivat rakastetulleen itsensä ja elämänsä. Aloin miettiä, mitä minä voin luvata. Saatan vuoden päästä olla täysin erilainen, poissa, toisen kanssa tai toisella puolella maapalloa. Menen sinne, minne sielu vie.

Yhden asian voin kuitenkin luvata: ikuisen rakkauden. Sillä kun minä avaan sydämeni, rakastan ikuisesti ja pyyteettömästi. Kaikesta huolimatta.