Month: heinäkuu 2016

Viidesti hauskempaa

Kun luin pari vuotta sitten ihanan Anu Wyskielin kuvausta hänen ylösnousemuksestaan ja viidennen ulottuvuuden elämästään, olin hieman pettynyt. Vaikka Anun muutos tapahtui lähes maagisesti Egyptissä ja pyramidin sisällä, se ei riittänyt minulle. Kaipasin taivaiden aukeamista ja ihmisen muuttumista yliluonnollisia kykyjä omaavaksi enkeli–taikuri–supertähdeksi.

(Yllä mainittuja henkisiä termejä tuntemattomalle kerrottakoon, että niin sanotussa ylösnousemuksessa on kyse ”energiataajuuden” kohoamisesta: ihminen ei ole enää niin raskaissa energioissa vaan toimii enemmän sydämensä kautta.)

Ilokseni elän nykyään viidennessä ulottuvuudessa. Ainakin pääsääntöisesti. Oma ylösnousemuksen hetkeni – tai yksi prosessin selkeimmistä hetkistä – tapahtui keittiön lattialla istuen ja pahaa oloani itkien. Itkemisen aikana päästin irti, jotenkin antauduin, ja ymmärsin samalla, että kyse oli metaforisesta kuolemasta ja energeettisestä muutoksesta. Loppupäivän minulla oli toipilas ja ihmettelevä olo. Teki mieli vain olla ja levätä viltin alla.

Ihmiset saattavat pohtia, miltä viidennen ulottuvuuden elämä tuntuu. No, minun kohdallani se tuntuu lähinnä iloiselta. Nauran paljon – ja erityisesti itsekseni. Hihittelen tapahtumille, touhuilleni ja hölmöyksille: kärrynpyörän jälkeiselle ruhjeelle takapuolessani, erikoisille ruoka-aineyhdistelmilleni, letille, joka ei ihan onnistunut. Naureskelen ajatuksilleni sekä keskusteluille, joita mielessäni käyn. Ja niitähän riittää. Juttelen Jumalalle, ötököille, itselleni, keholleni ja henkitason olennoille. Kiitän, pyydän ja ihmettelen. Kapinoin ja valitan. Ja nauran. Milloin millekin.

Katselen myös maailmaa hieman eri tavalla. Kaikki ne linnoitukset ja rakennelmat, jotka ennen olivat niin vakavasti otettavia, kovia ja massiivisia, näyttäytyvät nyt erilaisina. Ne hulmuavat kesätuulessa kuin pellavaverhot ja läpäisevät valoa niin kauniisti.

Kolmantena muutoksena minä ja maailma elämme symbioosissa. Olemme jollain jännällä tavalla yhtä. Voin pyytää maailmalta asioita, ja niiden toteutumista on kiehtovaa kokea ja seurata. Maailma kuuntelee minua ja minä maailmaa. Koska olen myös paremmin yhteydessä itseeni ja henkeeni, tulen halunneeksi oikeastaan vain niitä asioita, joita minun kuuluukin. Ja siksi ne toteutuvat. Lisäksi yhteyteni maahan on selkeästi vahvistunut. Kun silitän nurmikkoa, tunnen, kuinka maapallo nauttii.

Muutoksen voisi oikeastaan muotoilla niin, että sydämestä kumpuavat ja minulle luonnolliset asiat ovat voimistuneet. Pintapuoliset kyvyt sen sijaan eivät. En esimerkiksi näe ohikulkijoiden auroja tai kuule ajatuksia enkä osaa astraalimatkailla tai liikutella esineitä ajatuksen voimalla. Sen sijaan uskon, että sopivat kyvyt tulevat käyttöön niissä tilanteissa, joissa niitä tarvitaan ja sellaisina kuin on hyvä. Yliaistillisina pidetyt kyvyt sekoittuvat arkisiin: monesti tärkein kyky on se, että huomaa ja uskaltaa halata.

Kyse on aaltomaisesta, virtaavasta ja jatkuvasta prosessista. Kiehtovasta ja ihanasta. Toki on huonojakin päiviä, sellaisia, kun pelko omasta keskeneräisyydestä ja riittämättömyydestä ahdistaa. Mutta niinäkin päivinä ilmassa on kiitollisuutta ja seikkailun tuntua, sillä koskaan, kun laittaa silmät kiinni tai avaa ne, ei voi tietää, mitä seuraavaksi näkee tai oppii.

Keho mitä kuuluu?

WP_20150703_18_26_47_Pro

Olin eilen ihastuttavassa Ecstatic Dance -tapahtumassa. Ihastuttavan siitä teki ihmiset ja kesämekot, lämmin ilta, aito ja vapaa liike, kukat maljakoissa, päihteettömyys sekä raakaruokaherkut. Tapahtuma jätti minuun kuitenkin jonkinlaisen surun ja pettymyksen, sillä sain monesti huomata, miten estynyt yhä olen. Miksen pysty täysin vapaasti karjumaan kuin leijona tai murtautumaan tanssiliikkeistäni luovaan, villiin ilmaisuun? Miksi mieluummin letitän hiukseni sivummalla kuin kohtaan halauksella toiset ihmiset? Ja miksi minulla on yhä hyväksymisen paikkoja oman kehoni kanssa?

Lyöttäydyin porukkaan, jossa juteltiin paljon kehosta ja itsensä hyväksymisestä. Keskustelimme muun muassa voimaannuttavista naistenilloista, sellaisista, joissa vahvistetaan hyväksyvää ja luontevaa suhdetta kehoon vaikkapa sitten ilman vaatteita ja vibraattorit kädessä. Tällaisista illoista puhuu mm. Ylva Franzén kirjassaan Lisää orgasmeja – Tie naisen nautintoon, jota suosittelen etenkin naisille ja varsinkin miehille. Minua ajatus Ylvan vinkkaamista naistenilloista sekä kutsuu että kauhistuttaa.

Kehollisuus on ollut minulle haasteellista lähes koko elämäni. Ehkäpä juuri sen takia se on minusta nykyään niin kiehtova ja tärkeä asia, ja puhun sen puolesta mielelläni. Mutta eilen illalla vain kuuntelin, vaikka keskustelussa kommentoitiin muutamia kertoja, kuinka keho on vain väline maanpäälliseen olemiseen. Että keho ei ole minä vaan ikään kuin kulkuväline, joka mahdollistaa oloni täällä maan päällä. Minusta tuntui, että minun olisi ollut hyvä tuoda oma näkökulmani esiin, mutta en jotenkin vain saanut siihen energiaa.

Monesti sanotaan, että keho on sielun temppeli. Ymmärrän ajatuksen kauneuden: keho on pyhä paikka, jotain, jota kuuluu arvostaa ja jossa kuuluu olla kunnioittavasti. Mutta minulle keho ei ole sielulla täytettävä rakennelma vaan elävä, moniulotteinen, monitasoinen ja viisas kokonaisuus. Ja nyt pidelkää kännyköistänne ja kahvimukeistanne kiinni: minulle keho on tietoinen olento siinä missä minäkin.

Eikä siinä kaikki: minusta keho muodostuu monista pienemmistä ja sisäkkäisistä kokonaisuuksista – esimerkiksi keuhkot, keuhkorakkula, keuhkorakkulan osa, solu ja lopulta atomi – joista jokainen on tietoinen yksikkö. Minulle kaikki, aivan kaikki on tietoista, sillä koen, että fyysinen todellisuus muodostuu pohjimmiltaan samasta energiasta, ja tämä energia on lähtökohtaisesti tietoista. Toki tietoisuuden tasot vaihtelevat. Esimerkiksi haarukka ei ole aivan yhtä tietoinen tyyppi kuin skotlanninpaimenkoira tai vesikirppu.

Tämä näkökulma saa minut kohtelemaan kehoani kuin kumppania, lasta tai neuvonantajaa. Ymmärrän, että sen hyvinvointi on minun vastuullani ja että me elämme symbioosissa. Minä olen se, joka päättää, suurimmaksi osaksi ainakin. Kehoni on ikään kuin universumi, jota minä ohjaan. Ja miten pahalta tuntuukaan, kun en vieläkään ole kehostani tai sen liikkeistä ja äänistä estottoman onnellinen ja ylpeä.

Kehonäkemykseni ei koske tietenkään vain omaa kehonia vaan pidän myös muita kehoja tietoisina kokonaisuuksina. Energiahoidoissani kommunikoin hoidettavan kehon ja sen eri yksiköiden kanssa ja kyselen miten menee, miten voisin auttaa. Tämän takia olen alkanut kutsua itseäni leikkisästi kehokuiskaajaksi.

Vaativimman ja antoisimman kehokuiskaajan työn teen kuitenkin oman kehoni kanssa. Yritän kuunnella kehoni viestejä ja toiveita, ja mikä vaikeinta, myös toteuttaa niitä. Keho tietää, mitä se haluaa ravinnokseen, milloin olisi syytä levätä tai miten se haluaisi liikkua. Minun vastuullani on noudattaa sen neuvoja. Ja silloin kun huomaan, etten aivan vielä pysty siihen, keho kyllä sopeutuu ja odottaa.

Ihana, kaunis kehoni. Jään haaveilemaan, että jo seuraavissa tansseissa liikumme kuin villi tuuli tanssilattialla.

 

Voiko säryn lyödä pois?

WP_20150720_14_15_44_Pro 1

Kun tällä viikolla ajelin tanssitreeneistä kotiin, huomioni kiinnittyi valkoiseen sähinään kävelytiellä. Suuri, siipiään levittelevä lokki ahdisteli ja hyökkäili nuoremman lokin kimppuun. Nuorempi lokki oli selkeästi alakynnessä. Se ojenteli nokkaansa ja puolustautui sinnikkääsi minkä pienellä varrellaan kykeni. Tunsin kiukun kohoavan, ja vilkuilin tuohtuneena tilannetta. Vasta kun olin ajanut ohi, tajusin, että olisi pitänyt pysäyttää auto ja häätää pahantekijä tiehensä.

Tänään näin Facebookissa kuvan, joka sai minut tolaltani. Kuva liittyi vetoomukseen koirien maailmannäyttelyn poistamiseksi Kiinasta, jossa koiria kohdellaan äärettömän julmasti. Kuva oli karmea. Minua alkoi ahdistaa. Sen jälkeen itkettää. Yhtäkkiä huomasin hyräileväni rauhoittaakseni itseni. Hiljalleen se alkoi tehota, ja pääsin takaisin tasapainoon. Samalla mietin, että jos kuvassa olisi koirien sijaan rapuja, kyseessä olisi aivan tavallinen ja yleisesti hyväksytty ruuanlaittohetki. Silloin kuva voisi komeilla keittokirjan sivulla.

Moni oli tuohtunut kuvasta ja allekirjoittanut vetoomuksen. Minäkin allekirjoitin, mutta vihan sijaan tunsin surua. Pohdin myös sitä, mitä vastaavan kaltaisilla järkyttävillä kuvilla saadaan aikaan. Toimintaa kyllä, mutta raivostunutta toimintaa. Ja vihainen toiminta ei koskaan avaa tietoisuutta eikä luo rakkautta, jota koiria keittävien ihmisten sydämessä (ja laajemmin ajateltuna kiinalaisessa eläinkulttuurissa) olisi saatava heräämään. Oman julman teon tiedostaminen vaatii valtavasti rakkautta, muuten tekoaan ei pysty myöntämään eikä kestämään.

Kyse on aivan perustavanlaatuisesta ja tutusta ilmiöstä: tulella et saa tulta sammumaan, sokeri ei poista makeutta eikä viina huuhtele pois alkoholia. Kerran pyöräilin tietämättäni kävelytiellä, joka ei ole sallittu pyörille. Eräs mies pysäytti minut hyvin suureleisesti ja jopa hieman aggressiivisesti. Jos näkisin miehen kävelytiellä nyt uudelleen, todennäköisesti polkaisisin sinne ihan vain miehen kiusaksi. Tai jos mahdollista, kaasuttaisin sitä pitkin moottoripyörällä.

WP_20150612_15_57_02_Pro (2)Viha tuohduttaa, kovettaa ja lamaannuttaa. Rakkauskin pysähdyttää, mutta aivan eri tavalla. Sitä voi testata esimeriksi vastaamalla sydämellisesti vihaiseen tiuskaisuun. Maailmamme pyörii pitkälti vastakohtaisuuksien voimalla, ja siellä missä on vihaa, tarvitaan rakkautta. Muistin tämän heti lokit ohitettuani. Ymmärsin, että vihaisen häätämisen sijaan minun olisi kuulunut mennä lokkien luokse ja keskeyttää tilanne lämpöä ja empatiaa tuntien, kumpaakaan lokkia syyllistämättä.

Pari vuotta sitten meinasin perustaa Taiji With Love -ryhmä Facebookiin. Taiji on japanilainen kylä, joka on kuuluisa vuosittaisesta ja henkeäsalpaavaan raa’asta delfiininlahtauksestaan. Asiasta on tehty dokumentti The Cove, joka jättää kehoon ahdistuksen ja mieleen hyytävän hiljaisuuden. Dokumentti näyttää muun ohella myös sen, miten viha ja pelko kovettavat tilannetta. Kalastajat käyttäytyvät kuin ala-asteen pahikset.

Olen miettinyt, voisiko rakkaudellinen lähestymistapa kalastajia ja koko kylää kohtaan ratkaista Taijin tilanteen. Mitäpä jos Taiji tunnettaisiinkin tulevaisuudessa kylänä, joka teki itsestään ihmeen ja jossa delfiinejä voi katsoa niiden luonnollisessa olotilassaan ja täysin niiden omilla ehdoilla. Delfiinit ovat viisaita, herkästi aistivia ja uteliaita, ne kyllä tulevat luokse, jos niitä arvostetaan.

Periaatteessa kaikki on Taijissa jo valmiina: upea miljöö, vuosittain saapuvat delfiinit, vetovoimainen tarina, maailmanlaajuinen julkisuus, työntekijät (entiset kalastajat), museo ja jopa kylän katuja koristavat delfiinipatsaat. Ainoa, mikä puuttuu, on rakkaus.

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén