Month: toukokuu 2016

Saako homo haluta?

WP_20160727_09_03_07_ProJäin edellisen blogipostaukseni jälkeen pohtimaan homoseksuaalista haluamista, sillä tekstin julkaiseminen tuntui minusta osittain poliittiselta teolta. Ajatteluani vauhditti myös keskustelu ystäväni kanssa. Kerroin hänelle, kuinka kerran yllättäin koin vetoa ihmiseen, joka ei ollut missään määrin minun tyyliseni. Juttua kertoessani aloin tuntea painetta täsmentää, että kyseessä oli mies. Paine tuli sisältäni, mutta täsmennykseni jälkeen ilmassa väreili ystäväni huojennus.

Vastaavia hetkiä olen kokenut useasti aiemminkin. Ja pari kertaa on käynyt niinkin, että naispuolinen ystäväni on yhtäkkiä näyttänyt mielestäni todella hyvältä, mikä on saanut minut kauhistumaan. En kai minä nyt ystävääni alkaisi haluta? Pelkkä ajatus on jähmettänyt mieleni.

Näistä syistä aloin miettiä, onko homoseksuaalinen halu yhä tabu. Viitaten aiempaan kirjoitukseeni, monista ihmisistä on ihan ok olla homo, mutta homoseksuaalinen halu tuntuu olevan asia, joka saa yhä monet vaivaantuneeksi.

Syynä voi olla se, että ihmiset pelkäävät joutuvansa itse halun kohteeksi. Harvemmin omia ystäviä kuitenkaan halutaan. Silti on harmillista, että naisen kokema halu naispuolista ystävää kohtaan tuntunee epämukavammalta ajatukselta kuin miehen kokema halu naispuolista ystävää kohtaan. Puhumattakaan miehen halusta miestä kohtaan.

En usko homoihin ja heteroihin vaan käsitän ihmisen seksuaalisuuden monimuotoiseksi. Seksuaalisuus ei mielestäni ole laatikko (tai kyltti), jota kannetaan mukana vaan se on ihmisessä kokonaisvaltaisesti, eri tavoilla ja vivahteina ilmentyen. Itsensä hyväksyminen tarkoittaa myös näiden vivahteiden hyväksymistä.

Esimerkiksi ihailun ja ihastumisen raja on hyvin häilyvä. Tai oikeastaan rajaa ei ole olemassakaan vaan on jatkumo ihailusta ihastumiseen. Mielestäni myös toisen vetovoimaiseksi kokeminen ja toisen haluaminen ovat tällainen jatkumo. Jatkumolla on helppo liikkua suuntaan jos toiseen, ja kyse onkin siitä, miten omaa mieltään ohjaa.

Olen elämäni varrella kokenut minuun kohdistuvaa mielenkiitoa sekä mies- että naispuolisilta ystäviltäni, ja mikäs siinä. Jos tilanne on reilu ja rehti, asian kanssa pystyy mainiosti elämään ilman, että se vaikuttaa sen kummemmin mihinkään. Ja usein nämä tilanteet ovat ohimeneviä. On myös tilanteita, joissa olen kokenut toisen halun tai mielenkiinnon hyvin epämukavaksi, mutta silloin ei olekaan ollut kyse rehdistä tilanteesta tai ystävyyssuhteesta.

Nyrkkisääntönä lienee pitää omat, ilman vastakaikua syntyneet halut itsellään. Sen sijaan en näe mitään syytä siihen, miksei ystävän vetovoimaisuutta voisi ilmaista. Vai tuntuuko pahalta kuulla, että näyttää sinä päivänä hyvältä tai jopa kuumalta?

Oli miten oli, meidät on luotu muiden ihanien asioiden ohella myös kokemaan vetovoimaa ja haluamaan toisiamme. Jos olemme kaikki lähtöisin samasta voimasta, alkulähteestä tai tietoisuudesta – nimitetään sitä nyt vaikkapa Jumalaksi – toisen kokeminen seksuaalisesti vetovoimaiseksi on loppupeleissä sitä, että Jumala haluaa itseään. Jumala kokeilee, millaista on olla minä ja millaista on olla sinä, ja millaista on haluta minua sinun silmin ja toisinpäin.

Jumalan esimerkkiä seuraten meidän olisi hyvä kohdistaa oma halumme myös itseemme. Sillä itseäänkin voi haluta, ja se on mielestäni yksi avain onnistuneeseen seksiin ja nautinnolliseen rakasteluun – että tuntee itsensä vetovoimaiseksi ja haluaa itseään, toista, minua sinun kauttasi, sinua minun kauttani, haluamme, meitä.

Loppujen lopuksi halu on aina vähän homo.

Hei nainen, sun herkut näyttää hyvältä!

Kävin eilen ostamassa ulko-oveeni nimikyltin, ja sillä aikaa, kun suutari kaversi siihen nimeäni, kiertelin viereisessä ruokamarketissa. Kello oli juuri sen verran iltapäivällä, että ruokatuote-esittelijät olivat pystyttämässä ständejään ympäri markettia. Mozzarella-tomaattipasta kypsyi, viinereitä pilkottiin ja ruisleivän palasevat saivat margariinivoitelunsa.

Olin kävelemässä erään ständin ohi, ja mietin jo ahdistuneena, miten sillä kertaa kieltäytyisin maistiaisista, kunnes huomasin tuote-esittelijän. Oikeastaan en kunnolla edes nähnyt häntä. Vilahdus näkökentän laidassa riitti, ja tutkani värähti. Ohittaessani ständiä tein vielä nopean vilkaisun – kyllä, arvelin olevani oikeassa.

Homotutka on kiehtova asia. Välillä henkilöä ei tarvitse edes nähdä, koska joskus pelkkä ääni riittää. Kerran riitti pelkkä läsnäolo, sillä en nähnyt naisia enkä muista edes kuulleeni heidän keskustelevan, mutta yhtäkkiä vain tiesin, että selkäni takana on naispari. Käännyin, ja huomasin olevani oikeassa.

Luulen, että tutka on vahvempi heillä, jotka kuuluvat samaan energiaporukkaan. Naiset muodostavat oman energiaryhmänsä, miehet omansa ja esimerkiksi tietty perhe, ystäväporukka tai vaikkapa hevoslauma omansa.

Välillä homotutkani erehtyy, mutta muutamia kertoja on käynyt niinkin, että olen luullut olleeni väärässä vain huomatakseni, että ihminen on vasta heräämässä omaan monimuotoisuuteensa. Harmikseni olen kuitenkin huomannut, että minua harvemmin tunnistetaan.

– Haluatko maistaa ruisnappeja?

Hidastin ständin kohdalla, ja tutkani hurisi onnellisesti. Tai minä se olin, joka hurisin, sillä nainen oli urheilullinen ja kivan näköinen – sellainen reilu, itsevarma ja ystävällinen. Pysähdyin, ihan vain naisen takia, ja katsoin hetken kulhoissa odottavaa tarjoilua. Sen jälkeen mieleeni tuli ajatus, että on väärin jäädä maistelemaan jotain, jos oikeasti on kiinnostunut naisesta eikä ruokamaistiaisista. Vastasin ystävällisesti, että ei kiitos. Nainen naurahti, ja minä jatkoin matkaani.

Ja parin hyllykön päästä harmitti.

Olisinpa tajunnut jäädä siihen, katsoa silmiin, hymyillä jotenkin seksikkään leikkisästi ja jäädä juttelemaan, sitäkin jotenkin seksikkään leikkisästi. Mutta ei, sellainen ei nykyään enään minulta luonnistu. Ehkäpä sitä pitäisi alkaa harjoitella, pohdin kuivatarvikeosastolla kierrellessäni, ehkä se olisi mukava lisä arkeen.

Tänään aamulla tunsin metsän kutsun, ja kun istuskelin lempikivelläni jäkälän tuoksun ympäröimänä, aloin taas miettiä flirttailua. Tunnustelin sisälläni, miltä flirttaileminen tuntuu. Havaitsin, että sen energiat ovat jotenkin kiemurtelevat ja toisen ympärillä pyörivät, pelaavat. Jäin pohtimaan, voisiko flirttailu olla suoraa, rakkaudellista ja puhdasta, energiatermein sanottuna korkeavärähteistä. Vai onko korkeavärähteinen flirttailu paradoksi?

Päätin testata asiaa siinä kivellä istuskellessani. Kuvittelin itseni uudelleen ruokaständin eteen. Olin jo luonut skenaarion, jossa nainen on urheilija, pesäpalloilija varmaan, ja tekee päivätyökseen ruokatuote-esittelyjä, naisurheilijoille kun harvemmin työstään maksetaan.

– Haluatko maistaa ruisnappeja? nainen kysyy, ja pysähdyn. Hänen silmänsä ovat ruskeat kuin ruisnapit. Katson ruokamaistiaisia ja sen jälkeen naista. Kehossani väreilee ja sydämeni lyö innostuneesti. Otan ruisnapin, katson naista silmiin, ja hymyilen niin, ettei sanoille olisi edes tarvetta.

–  Sä olet kivan näköinen, sanon. Kuuma, ajattelen. Sen jälkeen laitan ruisnapin suuhuni, koska en tiedä mitä muutakaan tekisin. Ja punastun.

Olen huomannut, että vasta, kun johonkin asiaan on täydet valmiudet, sen pystyy kunnolla kuvittelemaan. Selkeästi flirttailu ei ole minulla vielä täysin verissä, korkeavärähteisenä tai ei.

Äänistä I

Eilen illalla sadevesi loi ihmeellisen äänimaailman valuessaan toisaalla sadevesitynnyriin ja tipahdellessaan toisaalla räystäästä märkään maahan. Kaiken taustalla, jossain korkealla, lauloi punarinta.

Tuo äänimaailma sai minut muistelemaan muita kauniita auditiivisia hetkiä elämässäni. Yhden sellaisen sain kokea joitain päiviä sitten, kun tuuli kulki puissa ja havisutti niiden uusia pehmeitä lehtiä, ensimmäistä kertaa talven jälkeen.

Ehkäpä kaunein kokemani ääni pysäytti minut mökillä monia vuosia sitten, kun kaksi polulla makaavaa kiveä kolahti yhteen askeleeni alla. Kolahduksesta kantautui tumma ja sointuva ääni, jonka yhä vieläkin kuvittelen tavoittavani. Ääni oli niin kaunis, että se sai koko kehoni hiljaiseen kajahteluun.

Ja sitähän äänet tekevät. Ne kajahtelevat, värisyttävät kehoa, kuulijaansa tai mitä tahansa väliainetta, jonka ne kohtaavat matkallaan äänilähteestä poispäin. Äänet aaltoilevat läpi nesteen, kaasun, plasman ja aineen, värisyttäen ja vaikuttaen mennessään. Konsertissa kaikki kuuntelijan solut saavat pienen nanohieronnan.

Olen kuullut, että kuulo on viimeinen aisti, joka ihmiseltä kuollessa sammuu. Hiivumme hiljalleen pois, viimeisenä linkkinä maailmaan äänet, joista merkitykset ovat varisseet. Jotkut sanovat, että tuntoaisti on viimeinen aistimme. Oikeastaan ero on vähäinen, sillä myös ääniaallot tuntuvat. Ne tuntuvat kehon sisällä, saavat aineen värähtelemään. Varmaan jokaisella on kokemusta pauhaavasta musiikista, joka lyö bassona kehon sisällä.

Kuulo on hyvin intiimi aisti. Puhe matkaa suoraan toisen ihmisen sisälle värinästä koostuvina ääninä, tempoina, rytminä, tunnelmina. Ääniaallot kulkeutuvat korvalehden kautta korvakäytävään, saavat tärykalvon värisemään. Pienet kuuloluut voimistavat värähtelyt ja siirtävät ne sisäkorvan nesteen värähtelyksi. Näen mielessäni pienen kirkasvetisen järven, joka on piilossa korvan sisällä kuin maanalaisessa luolassa. Järvi alkaa värähdellä, liplattaa tai aaltoilla, kuohuakin, ääniaaltojen tahdon mukaan.

Harvoin sitä tulee puhuessaan ajatelleeksi, kuinka oma ääni kulkee suoraan toisen sisälle ja koskettaa.

Korjaa, korjaa kuvastin

WP_20160805_14_47_12_Pro

Olen pohtinut täällä Säynätsalossa asuessani paljon peilikuvan voimaa. Pohdinta alkoi, kun muutin asuntooni ja kiinnitin huomiota edellistä suurempaan kylpyhuoneen peiliin sekä erityisesti siihen, miten paljon mukavampaa siitä on katsella. Lisäksi löysin ulkovarastosta puukehyksisen peilin, jonka rahtasin ilahtuneena sisälle. Sille löytyi paikka eteisestä, jossa sitä odotti kolojen nakertamassa seinässä kaksi juuri sopivassa kohdassa olevaa ruuvia. Kun asetin peilin paikoilleen, eteinen muuttui heti kodikkaammaksi ja avarammaksi. Tämä ei kuitenkaan ollut ainoa peilin tuoma muutos.

Peilejä käytetään paljon sisustuksessa, mutta harvoin tulemme ajatelleeksi, miten kodin peilit vaikuttavat hyvinvointiimme. Itse en ollut pohtinut asiaa sen enempää, kunnes aloin selailla kirjahyllystäni löytyvää Anja Banksin Fengshui-aapista. Fengshuissa peilejä pidetään tärkeinä ja positiivisina elementteinä, jotka tuovat jang-energiaa ja liittyvät elementiltään veteen. Sitäkin kiinnostavampaa on se, miten peilien katsotaan vaikuttavan ihmismieleen ja ihmisen energioihin.

Banks kannustaa  hankkimaan kotiin suuria peilejä. Hän kertoo, että suuret peilit vahvistavat minäkuvaa, luovat parempaa itsetuntoa sekä lisäävät hyvinvointia, sillä ne heijastavat fyysisen kehon lisäksi myös ympäristöä sekä kehoa ympäröivää henkilökohtaista energiaa. Lisäksi peili ei saa olla kaksiovinen, kuten useimmissa suomalaisissa kylpyhuoneissa. Kaksioviset peilit jakavat ihmisen kahtia ja heijastavat hänet kaksijakoisena.

Oivalsin Fengshui-aapista selailtuani, minkä takia kylpyhuoneeni peili tuntuu niin hyvältä: se näyttää minut ilman halkovia rajoja. Oman peilikuvan näkeminen tuntuu vaikuttavan suoraan psyykeeseen ja sitä kautta myös koko kehoon. Banks kertookin eräästä asiakkaastaan, jonka piinalliset päänsäryt loppuivat, kun otsaa halkova kylpyhuoneen peili vaihdettiin suurempaan. Lisäksi Banks on tehnyt kiinnostavan havainnon vierailtuaan eri kodeissa sisustusneuvojana: menestyneiden ihmisten kodissa on aina suuret kylpyhuoneen peilit.

Suuret peilit eivät ole tuhlausta eivätkä itserakkautta, eikä peilistä katsominen ole pinnallinen teko. Oikeastaan päinvastoin. Peili näyttää pintaa syvemmälle, ja siksi siihen katsominen vaatii rohkeutta. Muistan, kuinka vaikeaa minun oli lukion ruokajonossa katsoa itseäni peilistä, ja ihailin ihmisiä, jotka tyynen rauhallisesti katselivat itseään silmiin ja korjailivat kampaustaan.

Vakuutuin peilin voimasta lopullisesti, kun kevättalvella istuuduin seinään nojaavan varastolöytöni eteen. Peili on sen verran suuri, että näin siitä itseni kokonaisena. Istuin risti-istunnassa huoneeni matolla, ja taustallani näkyivät tummat, puiset ikkunankarmit, sängynlaita, valkoinen lipastoni sekä sirovuoripalmuni. Olin voinut pitkään huonosti, tai kuten olin itselleni hokenut, olin ollut rikki, hajalla. Mutta nyt, aivan yhtäkkiä, minuun tulvahti hyvä olo. Tuijottelin peilikuvaani ja ihmettelin oloani, kunnes lopulta ymmärsin, mistä hyvä olo johtui. Siitä, että näin itseni kokonaisena. Aivan konkreettisesti.

Säynätsalo on täynnä järvimaisemaa. Nyt kun järvet ovat jäästä vapaat, käyn monesti iltaisin rannassa. Suuret peilit näyttävät ihmisen ympäristössään ja asettavat hänet osaksi kokonaisuutta, ja järvi on peileistä suurin. Sen äärellä on hyvä olla. Kun katselen syvyyden päällä lepäävää, hiljaisesti keinahtelevaa järvenpintaa, näen itseni ja läheiset puut sekä kaiken yllä laajan, kauniin taivaan.

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén