Month: maaliskuu 2016

Kolmen kohtaaminen

Kuten joistain kirjoituksistani on saattanut huomata, minulla on ollut vaikea kausi elämässäni, elämäni vaikein, jos totta puhutaan. Se kai kulkee nimellä sielun pimeä yö. Se on kuitenkin tuonut mukanaan valtavan määrän oivalluksia ja kasvua. Yksi kiehtova hetki oli kokea käytännössä ja samanaikaisesti ihmisen kolminaisuus – keho, mieli, sielu.

Keho ja mieli ovat helppo kokea ja tunnistaa. Vaikka keho unohtuu usein esimerkiksi töitä tehdessä, se tulee esiin heti, kun annamme sille huomiomme. Mitä kohtaa särkee? Miten jalka lepää lattiaa vasten? Ovatko leukalihakset jännittyneet? Mieli taas on ilmiselvä. Sitä ei oikeastaan voi olla huomaamatta, sillä se paistattelee shown päätähtenä lähes koko ajan.

Sielu on mielestäni vaikein aspekti käsittää ja kokea. Sitä kuvaillaan lempeäksi läsnäoloksi. En aiemmin ymmärtänyt, mitä sillä tarkoitetaan. Mikä ihmeen läsnäolo, ajattelin. Missä se on läsnä, jos se ei pidä ääntä tai tunnu miltään?

Olen hiljalleen alkanut erottaa sielun mielestä. Jossain vaiheessa henkistä kasvuani aloin olla hyvin tietoinen kaikista reaktioistani, oli se sitten ajatuksen, tunteet, teon tai energiamuutoksen tasolla. Koska aloin olla itselleni hyvin läpinäkyvä, näin helposti kaiken lian. Se hiersi. Hiljalleen opin sietämään ja lopulta myös hyväksymään reaktioni, vaikka pyrinkin pitämään niitä minimissään. Saatoin naurahtaa itselleni, kun huomasin ikävän ajatuksen tai energiamuutoksen. Että sellaista, ajattelin päätäni pudistellen ja jatkoin jalat rakoilla matkaa.

Nykyään annan itselleni vapauden ilmaista matalavärähteisiä reaktioitani. Saatan esimerkiksi kateuden välähtäessä vastata tavallista lyhemmin, kun aiemmin olisin laittanut itseni hymyilemään ja puhunut pidemmin. En ole töykeä, ja silti reaktioni vastaa energiaani.

Yhtäkkiä ymmärsin, että se tyyni taso minussa, joka antaa minun ilmaista matalia värähdyksiäni, on juurikin se lempeä läsnäolo. Se tietää, että kun aika on oikea, minulle ei enää ole matalavärähteisiä reaktioita, joita tarvitsisi ilmaista. Se myös tietää, että siihen asti niitä on aivan turha yrittää minimoida tai vääntää kauniiksi eleiksi. Toisin sanoen yrittää otsa hiessä kasvaa ja kehittyä nopeammin kuin mihin pystyn.

Kehon, mielen ja sielun koin ensimmäistä kertaa samanaikaisesti keskellä lohdutonta itkukohtausta. Kehoni itki paitaani märäksi ja huojutti itseään edestakaisin kuin ahdistunut häkkieläin. Samaan aikaan mieleni parkui selkeällä äänellä draamakuningattaren repliikkejä: Minä olen niin yksin! Minulla on niin huono olla! Koska tämä tuska loppuu? Tai se kommentoi opettavaisesti: Lopeta tuo itkeminen. Ei se mitään auta.

Läsnä oli myös kolmas, lempeä taso, joka näki molempien kivun ja selviytymismekanismin. Se oli syvästi empaattinen ja aidosti pahoillaan, mutta se myös tiesi, että tuskan läpi on mentävä ja kaikki tulee olemaan vielä hyvin. Näiden kolmen puolen kokeminen samaan aikaan sai minut ymmärtämään niiden roolit ja keskinäisen suhteen. Minä olin se kolmas. Olin samanaikaisesti sekä läsnä itsessäni että irrallaan, sillä samalla, kun koin kaiken, pystyin huomioimaan olemukseni eri puolia etäältä, kuin ulkopuolisen silmin.

Catherine Ingram kertoo Intohimoinen läsnäolo -kirjassaan, että monesti sielu astuu esiin ja ohjaksiin kriisitilanteissa tai henkeä uhkaavissa tilanteissa, joissa ihminen yhtäkkiä huomaa olevansa täysin tyyni ja luottavainen ja katselevansa kaikkea ikään kuin etäisyyden päästä. Aika saattaa hidastua, ja olo on yllättävän levollinen. Monilla on näitä hetkellisiä kokemuksia, jotka kuitenkin tuntuvat unelta heti, kun ne ovat päättyneet. Mutta vaikka kokemus päättyy, sielu ei katoa.

Meillä kaikilla on sielu. Me ihmiset emme ole sieluttomia olentoja edes silloin, kun teemme pahaa tai satutamme muita. Tuo lempeä läsnäolo on aina paikalla, vaikka emme sitä huomaisikaan. Siellä se on, taustalla, ja rakastaa. Ja varmaan juuri sen takia mieli pyrkii peittämään sen näkyvyyden, sillä monesti puhdas rakkaus on vaikeinta, mitä ihminen voi kohdata.

Perinteet katoavat, sokeri jää

Virpominen on aina ollut minusta hauska perinne pajuntuoksuineen, karkkikoreineen ja lasten pisamaisine poskineen. Tänä vuonna ostin pääsisäisaiheisia suklaamakeisia virpojia varten. Koska olen muuttanut, en osannut yhtään ennakoida makeisten määrää, ja epäröin hetken jopa niiden riittämistä. Lopputulos oli kuitenkin se, ettei yksikään pieni noita-akka soittanut ovikelloani.

Kun mutustelin pettyneenä ja hampaat vihloen suklaapatukoita, oivalsin yhtäkkiä, ettei perinteistä ole pian jäljellä muuta kuin makeutusaineet. Perinnejuhlat, joihin ennen liittyi herkkujen lisäksi myös leikit, mäenlaskut ja muut yhteisölliset touhut, ovat supistumassa pelkiksi kaupan hyllyiltä ostettaviksi sokerituotteiksi. Kuinka moni lapsi enää virpoo? Entä kuinka moni teistä lukijoista meni laskiaisena pulkkamäkeen ja antoi viiman huuhdella hiuksia? Minä en mennyt. Mutta kaupan laskiaispullia söin.

Sen lisäksi, että perinneleikit ja -aktiviteetit ovat jäämässä, myös juhlaherkkujen valmistaminen jätetään suosiolla elintarvikealalle. Ruuan ja herkkujen valmistaminen on kuitenkin tärkeä osa sekä juhlistamista että juhlan odottamista. Vanhoina aikoina tekeminen ja herkuttelu nivoutuivat luontevasti yhteen, mistä myös keho kiitti. Ja yhdessä jaettu nautinto lisäsi herkuttelun elämyksellisyyttä.

Omin käsin tekeminen tuo aistimuksia elämään. Aistimukset tuntuvat ihanalta, sillä olemme biologisia olentoja ja meidän kehomme kuuluu aistia maailmaa. Pöllyävän kanelin tuoksu ja sokerirakeiden rahina, kädenlämpöisen pullataikinan pehmeys…  Tutkimusten mukaan aistinautinnot tukevat terveyttä. Muun muassa Sanna Ehdin kertoo Enemmän energiaa! -kirjassaan, kuinka hyvän tuoksun haistaminen tai herkullisen maun maistaminen aktivoi immuunijärjestelmää.

Voisin vaikka vannoa, että tänäkin vuonna suklaamunia ostetaan rutkasti enemmän kuin mitä aitoja kananmunia maalataan. Ja se on harmi, sillä munien maalaaminen on hauskaa ja luovaa puuhaa, jota on kiva tehdä porukassa. Eilen mietin hetken, keittäisinkö munia maalattavaksi. En keittänyt. Sen sijaan väritin postin lähettämän pääsiäismunakortin. Ei ihan niin aistivoimaista ja hauskaa kuin munien maalaaminen, mutta paljon helpompaa.

Ja siinäpä ongelman ydin varmasti piileekin. Aito juhliminen vaatii vaivannäköä, ja sitä me nykyään kartamme. Helpommalla pääsee, kun jättää mäet laskematta, kodin koristelematta ja herkut valmistamatta ja siirtyy suoraan syömisvaiheeseen. Mutta juuri vaivannäössä itsessään on jotain palkitsevaa, joka saa sydämet lämpiämään ja lopputuloksen hohtamaan. Jos siirrymme suoraan syömiseen, meiltä jää kokematta koko juhlan kaari. Ihmiset on luotu tekemään ja kokemaan, ei hotkimaan, ja nautinto on sitä vahvempi, mitä kokonaisvaltaisemmin osallistumme.

Vapaa soluja myöten

Kun sydän itkee sitä, minkä se on menettänyt, henki iloitsee siitä, mitä se on löytänyt. (Sufilainen viisaus)

Olen harjoitellut irtipäästämistä viimeisen kolmen vuoden ajan kiihtyvään tahtiin. Aiemmin otin ilolla vastaan kaikki uudestisyntymästä ja oman voiman kasvusta kertovat viestit ajattelematta sen tarkemmin, miten tuo kaikki tulisi tapahtumaan. Lopputulos oli myllerrys, jota kuvaa parhaiten Torni tarot-korteista: kaikki, mikä ei ole kestävää, hajoaa. Olen kuitenkin ollut kaiken kivun ja mullistuksen keskellä järkähtämättömän määrätietoinen. Olen lentänyt valoa kohti kuin yöperhonen, haparoiden, kolhiintuen ja kolhien, mutta katsettani hetkeksikään siirtämättä.

Ensin jouduin lopettamaan ilma-akrobatiaharrastukseni. Se meni päällekkäin kilpatanssin kanssa, ja minun oli valittava niiden väliltä. Lopettaessani ilma-akrobatian tiedostin ottaneeni sen osaksi identiteettiäni. Samoihin aikoihin huomasin myös ottaneeni itselleni sanataideopettajan ammatti-identiteetin, joka myöskin alkoi hiljalleen rakoilla ja pudota. Myös ruokavalioni koki kahdesti täyskäännöksen (identiteettikysymys jälleen), ja kehoni sekä ruokaan liittyvä maailmankuvani oireilivat niiden mukana.

Vaikein irtipäästämisen pakote kumpusi kuitenkin parisuhteesta. Puolisoni oli ollut elämäni perusta, maa, johon olin laskenut juureni. Yhtäkkiä hän alkoi muuttua ja laajeta niille alueille, jotka olivat seitsemän vuoden ajan määrittäneet parisuhteessamme minua. Jouduin toteamaan hölmistyneen kivun ja suuttumuksen vallassa, ettei minulle ollut enää tilaa, ei ainakaan sellaisena kuin ennen. Puolisoni alkoi käyttää minun tyylisiäni vaatteita, käydä Ekolossa ja kahvilassa ja välillä jopa tanssiakin. Ja se olisi ollut muuten ihanaa, mutta hän toteutti näitä uusia puoliaan muiden kanssa, ei minun.

Aloin hiljalleen ymmärtää, että minulta oli lähdössä kaikki, mihin olin millään tavalla ripustautunut. En voinut enää rakentaa minuuttani määritelmien, identiteettien ja lokeroiden varaan vaan minun oli puhdistuttava kaikesta ja löydettävä se, mikä on aitoa minua. Ymmärsin, etten voisi tulla puhtaaksi itsekseni, ellen päästäisi myös puolisostani irti. En tosin tiedä miten kauan olisin parisuhteessa riippunut, ellei hän olisi lopulta puhunut erosta ääneen. Olin kivussani tukahduttamassa hänet hengiltä.

Pari viikkoa sitten luulin olevani jo pitkällä irtipäästämisessä – olinhan jo täysin omassa, uudessa elämässäni ja tein kovasti töitä surun ja kivun kanssa – kunnes yhtäkkiä havahduin ajatuksiini. Huomasin pohtivani toistuvasti, että olisipa kamalaa, jos seuraava kumppanini olisi mies tai jos seuraava kumppanini haluaisi lapsia. En tarkoita tällä, että miehissä tai lapsissa olisi mielestäni jotain vikaa. Naisen kanssa ja lapsettomassa parisuhteessa oleminen on vain ollut niin tärkeä osa minua. Lisäksi se on ollut sellainen puoli minusta, jonka eteen olen saanut tehdä työtä, jopa taistella ja sietää monenlaista.

Oivalsin samassa, etten voi luottaa enää itseeni. Minulla ei ole mitään takeita siitä, mitä minä huomenna haluan. Minä ja elämäni ovat muuttuneet lähivuosina niin valtavasti, että voin aivan hyvin vuoden päästä seurustella miehen kanssa tai olla vauvakuumeessa. Ja miten pahalta tuo oivallus tuntui. Että sekin puoli, jonka olen kokenut minuksi jotenkin perustavanlaatuisella tavalla, voi aivan hyvin muuttua.

Lopulta jouduin antamaan kokonaan periksi, ja päästin irti myös omaa muuttumistani pelkäävästä egosta. Samalla näin, kuinka valoni laajeni. Se jokin, määrittelemätön minä tuli vahvemmin esiin, ja ymmärsin taas enemmän siitä, mitä minäksi tuleminen on: rohkeutta olla rajoittamatta itseään millään lailla.

En ole vieläkään täysin vapaa, mutta harjoittelen koko ajan. Se vaatii anteeksiantoa ja uskallusta, sillä todellinen irtipäästäminen ei ole otteen irrottamista vaan omien solujen päästämistä vapauteen tietämättä, jääkö mitään jäljelle.

13414248_926443304144706_1305050311_n

Alun lainauksen lähteenä on Guy Finleyn kirja Irtipäästämisen salaisuus (Taivaankaari 2013).

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén