Herkällä iholla

Syvemmälle.

Kun suonissani mataa ruosteinen veri

Toissailtana minulle jäi vapaata aikaa. Pohdin, mitä olisi mukava tehdä – lukea, mennä kävelylle? Sisältäni kuului vastaus: kirjoita. Hangoittelin hetken vastaan, sillä minulla ei ollut mitään kirjoitettavaa. Menin kuitenkin istumaan koneen ääreen, ja esiin alkoi tulla makaaberia tekstiä. Se ihmetytti, mutta jatkoin kiinnostuneena eteenpäin.

Joten tässä, olkaapa hyvä, sieluni tilaustyönä kirjoitettu runo:

Puhtaaseen voi valo tulla

Kevät – nytkö se koittaa, monivuotisen talven jälkeen? Talvella yritimme ystäväni kanssa muistella syksyä, turhaan. Tuntui kuin syksy olisi ollut edellisen kerran monta vuotta sitten.

Mutta nyt: valo, rohisevat tienpinnat, viimeiset herttaiset lumisateet. Aamuilmassa tanssiva liverrys, hiekoituspöly ja pienet, sotilaalliset maa-auringot. Niiden jälkeen krookukset ja muu varsikansa – ja sitten, yhtäkkiä, innokkaat oksat vihreää täynnä. Mikään vaihe ei mene ohi, jos on yhtä vuodenkierron kanssa eikä sen sivulle suistunut hermokapseli.

Kevät.

Lämmin, talvenpesemä maa. Juurtuminen: kädet multaan, saippuaveteen, pyörän ketjuihin.

Tänään päätin pestä vessanpöntön. Pikaputsaus laajeni kunnolliseksi pesuksi, ja samalla mietin, koska olen viimeksi osoittanut vessanpöntölle rakkauttani. Kun työ oli valmis, pönttö loisti vessan nurkassa tyytyväisyyttään kuin valkea, kirkas posliinilamppu.

Tätä rakkaus tekee, ajattelin, saa ympäristön säteilemään.

Intuitiivinen ateisti

”Älä itke ruma lapsi, ota rusina.”

Lause leijaili korviini lukion käytävillä lähes parikymmentä vuotta sitten ja jäi surkuhupaisana mieleeni. Rusinat ovat nykyään lohturuokaani, ja niitä on huvennut erityisesti tänä alkuvuonna.

Pohdiskelin tammikuussa paljon arkeni perusjuttuja, kuten Jumalaa. Jumala vaan ei tuntunut osallistuvan pohdintoihini, ja niinpä aloin miettiä, miksi edes uskon koko ilmiöön.

Minun jumalasuhteessani on nimenomaan kyse uskosta. Minulla ei ole ravisuttavaa, syvälle menevää kokemusta Ykseydestä, mutta silti jokin minussa uskoo – vai pitäisikö sanoa ripustautuu – ajatukseen jonkin laajemman tietoisuuden olemassaolosta.

Alkulähde, korkeampi minä, henkioppaat, nuo kaikki turvaa luovat elementit. Olen lukenut, kuunnellut ja pohtinut, tullut samaan lopputulokseen kuin moni muukin ja jatkanut sen vahvistamista, tutkimista ja ilmentämistä. Mutta jos menen ajatusrakennelmani ytimeen, siellä ei ole muuta kuin pieni pelokas minä kyhjöttämässä rusinapurkki kourassaan.

En usko intuitioon. Minun ei tarvitse, sillä koen sen jokapäiväisessä elämässäni. Etiäiset, energiat, kehon viestit ja lajien välinen kommunikaatio näyttäytyvät minulle täysin loogisina, luonnonlakeja noudattavina asioina. Mutta heti kun menemme enkeleiden, jumalien ja henkioppaiden puolelle, kyse on uskosta. Minulla ei ole tarpeeksi vahvaa kokemusta, joka näyttäisi toisin. Vähäisempi kokemus riittää ylläpitämään vain uskoa, jos sitäkään.

Ainoa varma asia on, että jokin on, McKennaa lainatakseni. Mutta ehkäpä se jokin ei ole Ykseys eikä sielu tai sen kiertokulku. Ehkäpä se jokin on tämä aistittava todellisuus, ja ehkäpä minä olen vain kehossa asustava onnenkantamoinen, joka syttyy ja sammuu kuin hurmioutuneen huokaisu. Siinäkin on kauneutensa, kaiken katoavaisuudessa.

Tämä pohdinta on todennäköisesti jokin alkuvuoden nollaus ja tsekkauspiste: tarve puhdistaa ja tarkastella kaikkea, mitä mielestä, kehosta ja kodista löytyy. Heittää väärät energiat pois, ja kuurata mieli jälleen kerran. Ja hyvä niin. Mikään ei ole pelottavampi asia kuin ihminen, joka pitää jääräpäisesti ja läpi elämänsä kiinni omista aatteistaan, totesi työkaverini tällä viikolla. Mutta entäpä ihminen, joka uskoo aina vaan, jopa toistuvan juuriharjakäsittelyn jälkeen?

Tällä kertaa päädyin pohdinnoissani vain yhteen asiaan: oli kuolemanjälkeistä elämää tai ei, tästä olemassaolon loikasta kannattaa tehdä mahdollisimman mukava, sekä itselle että muille. Ateistia minusta ei taida tulla, mutta ehkäpä intuitiivinen ja elämäntouhuinen agnostikko, joka sormet tahmeina liitää loikkaansa ja toivoo loppuun asti jumalallista väliintuloa.

Ja mitä loikasta jää jäljelle? Ainakin keko tyhjiä rusinapurkkeja.

Voidfulness: Viisi vinkkiä vapauteen

Minusta on tullut kiihkeä ja kaihoisa tyhjyyden rakastaja. Etsin sitä ympäriltäni ja sisältäni, ja meditoidessani hamuan sitä kohti. Tyhjyydestä on muodostunut kiinnekohta ja määränpää.

Ennen tyhjyyteen pääsyä on kuitenkin oltava täällä, keskeneräkkönä arjessa. Perille ei voi päästä ilman matkaa. Toki jos tarkkoja ollaan, poljemme perillä koko ajan, mutta matka on mainio illuusio, joten miksemme eläisi sitä täysillä.

Näillä viidellä ohjeella pääset pitkälle – tai ainakin syvälle. Pari ensimmäistä ovat lämmittelyä, mutta kolme viimeistä ovat timanttisen kovia paloja hiottaviksi. Yhdessä ne takaavat tuskaisia, epämukavia ja rohkeutta koettelevia hetkiä mutta myös selkeyttä, empatiaa, iloa ja ymmärrystä. Elämänmakuista elämää, tiivistäisi yksi ystävistäni. Ajoittain – ja lopussa, mitä ikinä se tarkoittaakaan – koittaa vapaus: kirkas, virtaava ja rakkaudellinen oleminen.

1) Kuuntele, mitä sanot.

Olen monesti ollut tilanteessa, jossa puhun hoidettavalle tai tuttavalle viisaita – ohjatusti tai omasta päästä – ja ymmärrän puhuessani, että sanoillani on myös minulle viestittävää. Ja kyllä, muutaman päivän sisällä olen tilanteessa, joka olisi mennyt helpommin, jos olisin kuunnellut, mitä sanoin.

Omia sanojaan kannattaa kuunnella senkin takia, että ne näyttävät sinut itsellesi. Kieli on läpinäkyvyydessään voimakas ja raju. Asenteet, toiveet, pelot, halut ja tarpeet tulevat esiin negaatioiden, möläytysten, sanavalintojen ja toistojen kautta. (Ks. taannoinen postaukseni sanojen paljastavuudesta.) Jos toistelet jotain lausetta, sillä on sinulle asiaa. Joten uskalla kuulla ja kohdata sanasi. Jo pelkästään sillä pääsee pitkälle.

2) Elä kehoasi varten.

Mitä jos sielusi on tullut tähän maailmaan palvellakseen kehoasi? Antaakseen sille mahdollisuuden elää ja kokea?

Tee kehosi palvelemisesta elämäsi tärkein työ. Kuuntele sitä kaikessa. Kehosta kumpuaa syvää, hiljaista tietoa, ja ruoka-, lepo- ja liikuntatoiveiden lisäksi sillä on paljon muutakin kerrottavaa. Keho on viisas. Se tietää, ja hiljalleen sinäkin alat tietää.

3) Ole ehdoton.

Jos syntymäpäiväjuhlat ei tunnu hyvältä idealta, älä mene. Jos tiedät, että juuri nyt on hyvä hetki pestä ikkunat, pese ne. Jos vielä ei kuulu vastata kysymykseen, ole hiljaa. Kun tiedät, miten tulee toimia, toimi täsmälleen niin, ja tee se antaumuksella.

Ehdottomuus kumpuaa rakkaudesta itseä ja muita kohtaan. Jahkailu, mutkittelu ja toisten miellyttäminen lisäävät ajanhukkaa ja tunnesotkuja. Selkeä energia luo selkeyttä, ja virtauksessa eteneminen on aina mutkatonta ja kaikille osapuolille parasta. Ehkäpä vältyt täytekakusta siinneeltä ruokamyrkytykseltä, päädyt hoivaamaan heikkona hytisevää synttärisankaria ja ystävyytenne syvenee uudelle tasolle.

Joten ole ehdoton, antaumuksella.

4) Pyri merkityksettömyyteen.

Merkitysten, oletusten, asenteiden ja tunnesiteiden puuttuminen. Kun kaiken riisuu, mitä jää? Tyhjyys. Olemme voidfulnessin ytimessä.

Maailma on mielivaltainen ja merkityksillä lastattu. Meillä on kaikille asioille ja ilmiöille määritelmä, joka pitää sisällään myös asenteet ja arvot. Arvot vaihtelevat milloin mitenkin, sillä todellisuudessa millään ei ole mitään sisäsyntyistä merkitystä.

Zen-viisaus toteaa: Älä etsi totuutta vaan päästä irti mielipiteistäsi. Kun päästää irti mielipiteistä, opituista malleista ja itseen liittyvistä oletuksista, pääsee hiljalleen yhä lähemmäksi tyhjyyttä, tilaa, josta käsin katsottuna asiat ovat asioita ja ilmiöt ilmiöitä eivätkä mitään muuta. Kivi on kivi, pelko on pelko ja haarukka on haarukka. Niillä ei ole painoarvoa, taakkaa. Maailma ei ole enää merkityksillä lastattu. Seuraa huumaava vapaus, keveys, tyhjyys, tila, avaruus. Ja lopulta, ykseys.

5) Rakasta radikaalisti.

Rakasta itseäsi.

Rakasta kehoasi, ajatuksiasi, ikuisuuttasi. Rakasta kaikkia olentoja samalla mitalla: rakasta toista ihmistä kuin itseäsi, rakasta eläintä, kasvia, esinettä ja hyönteistä kuin itseäsi. Rakasta siellä, missä muut eivät, rakasta ryhmää, yksilöä, vierasta ja pahaa. Rakasta kuolemaa. Rakasta elämää. Rakasta maailmaa kuin se olisi kehosi. Rakasta hurjasti, villisti ja lempeästi. Rakasta ehdoitta. Rakasta vapaasti. Rakasta täysillä.

Ja mikäli haluat mennä vielä pidemmälle, vielä syvemmälle:

6) Ole rakkaus.

Rakkaus ei rakasta, sillä se on, kaikille, koko ajan.

 

* * *

Kuva on kumarrus Richard Bachin lokki Joonatanille, idolilleni, joka eli antaumuksella.

Kirje Jumalalle

Jumala, olet särkenyt sydämeni jälleen. Olet särkenyt sen niin monta kertaa, välillisesti ja suoraan. Olet särkenyt sydämeni olemalla koira, joka keitetään elävältä, sairaus, joka tuhoaa kudoksia ja mies, joka hakkaa norsuvanhusta. Olemalla kääntyvä kylki, riittämätön rakkaus, viilenevä ystävyys ja huulillani syntyvä ivallinen hymy.

Murskaksi sydämeni meni kuitenkin siitä, että sinä et ole totta.

Yksi meistä kysyi kerran, Jumalani Jumalani miksi minut hylkäsit. Samaa ihmettelen minäkin. Minä en olisi hylännyt sinua koskaan. Olisin nähnyt sinut puissa, tuulissa ja pensaissa, ihmisten hymyissä, enkeleissä, iskuissa, kasvaimissa, hirmumyrskyissä ja kirosanoissa.

Nyt sinun tilallasi ei ole mitään. Missä ennen hengitit, on pelkkää ammottavaa tyhjyyttä.

Ja sinne minä menen, sinua kaivaten. Ehkä sieltä löytyy tietoisuus, joka on totta. Ehkä.

Tässä olkaapa hyvä: Voidfulness – uusi länsäolon muoto

Kiikutin Jed McKennan uusimman teoksen innostuneena kirjastosta kotiin. En ole vähään aikaan lukenut henkisiä kirjoja, mutta tähän olin tehnyt varauksen, sillä Jedin edelliset kirjat olivat minulle askel, joka räjäytti maailmani.

Huomasin kuitenkin (ilokseni), ettei kirjassa ollut minulle mitään uutta. Vaikka Jed yritti provosoida, nyökyttelin samanmielisesti mukana. Kyllä, kaikki on harhaa, ja kyllä, ainoa todellinen asia on Tietoisuus, aivan niin, mistään muusta ei voi olla varma. Hykertelin itsekseni: Jed tulisi varmaan mielellään mukaan Tiedottoman läsnäolon koulukuntaani, jota olen tässä arjen huvituksena maalaillut.

Tiedottoman – tai oikeastaan tietämättömän – länsäolon koulukuntaan kuuluu yksi oleellinen ajatus: et voi tietää mistään yhtään mitään, joten turha edes kuvitella tietäväsi. Koulukunnan slogan voisi olla ”Ole, älä ajattele”, ja sen metodi olisi ehdottomasti voidfullness.

Ah, voidfullness, uusin mieleni ihastus, joka välähti minulle, kun keskustelin ystäväni kanssa mindfulnessista. Hän kertoi mindfulnessin tuntuneen hänestä aina vieraalta, koska siinä on mieli keskiössä. Sen sijaan hän oli kuullut heartfulnessista, joka iski häneen heti. Ja silloin minulla välähti: voidfulness sen olla pitää! Sillä mikään muu ei ole totta kuin Tyhjyys. Jopa rakkaus – ilmentymistä kaunein ja voimakkain – on sekin vain harhaa.

Voidfulness on tyhjyyteen pyrkimistä ja tyhjyyden näkemistä itsessä, muissa ja maailmassa. Se on merkitysten ja mallien riisumista, kunnes vastaan tulee hengittävä, tietoinen Tyhjyys.

Minä ja Tyhjyys olemme tehneet tuttavuutta puolentoista vuoden ajan. Tyhjyyden kanssa seurustellessani olen pyrkinyt päästämään irti kaikesta sellaisesta minussa olevasta, joka ei ole totta. On kuitenkin vaikeaa saada itsensä tyhjäksi, suikaloida valeitseä pala palalta olemattomiin ja huomata erilaiset rakenteet, ajatusmallit ja asenteet, joita on nikkaroinut tai imenyt kuin sieni koko elämänsä ajan. Mutta ajatus tyhjästä mielestä – mikä vapaus ja virtaus!

Välillä ällistyttää, miten vaikeaa voi olla päästää irti ja olla arvottamatta asioita. Miksi jonkin asian tulisi olla näin, muttei näin? Miksi tämä asia on arvostettavaa mutta tämä ei?  Miksi minä olisin tällainen ihminen, mutten tuollainen? Ja mikä minussa edes on minää? Ei ainakaan mielipiteeni. Ehkäpä muistoni? Vai muistanko sittenkään oikein?

Jos minä olen kasa harhoja ja kuvitelmia, niin on tämä maailmakin. Sen hulvattomuus tulee yhä enemmän näkyviin (kiitos rakas Trump). Enää ei ole totta ja valhetta vaan mikä tahansa voi olla mitä tahansa. Timantit eivät ole arvokkaita, kuoleman jälkeen on tietoisuutta ja yksisarvisia on olemassa – avaruusolentojakin, jos vain näkisimme ne. Ja hyönteisillä on tunteet! Mitä ihmettä? Millekään ei voi enää naurahtaa uskotko sinä todella tuohon, sillä koko todellisuus koostuu uskomuksista ja mielen luomuksista, joista harhaisin ja uskottavin on ihminen itse.

Toivottavasti nykyaika saa ihmiset ymmärtämään, ettei maailma jakaudu selkeästi taruun ja totuuteen. Tai jakautuuhan se: tarun vaakakuppiin voi kipata koko maailmakaikkeuden, ja totuuden vaakakuppiin jää… ei mitään. Tyhjyys.

Joten tässä sinulle vinkkejä, jos mietit sopivaa läsnäolon taktiikkaa:

Haluatko olla tyyni ja harhainen? Keskity mindfulnessiin.
Haluatko olla tyyni, harhainen ja rakkaudellinen? Keskity hearfulnessiin.
Haluatko kohdata karun ja kirkkaan tyhjyyden? Keskity voidfulnessiin.

Sillä siellä se on, joka tapauksessa, Suuri Tyhjyys, humisemassa sinulle kaikessa ja kaiken taustalla… Varo vain… Pidä mielestäsi kiinni, ettet katoa!

Keskusteluja

I

– Jumala, mä tarvitsisin nyt apua. Mä en pysty tähän. Mä en pysty olemaan näiden mun tunteiden kanssa.
– Ne ei ole todellisia. Jos ulkopuoliset asiat saa ne aikaan, ne ei ole todellisia tunteita.
– Oho, sä vastasit. No mitkä sitten on todellisia tunteita?
– Tyyneys ja rakkaus. Tyyneys on todellinen olotila. Kaikki muu on ajatusten ja fyysisen maailman synnyttämiä tunteita.
– Mutta jos tyyneys on todellinen olotila, niin miksi siinä on niin vaikea pysyä? Miten mä voin pysyä tyynenä kaiken tän fyysisen hässäkän keskellä?

(Hiljaisuus.)

 

II

– Jätit sitten vastaamatta.

(Hiljaisuus.)

 

III

– Aaa..! Sä vastasit näyttämällä. Mutta kun sä olet hiljaa, mun mieli alkaa meluta.
(…)
– Niin ehkä se oli just se pointti.

(Hiljaisuus.)

 

IV

– No ollaan yhdessä hiljaa. Ollaanko me sit yhtä? Oonko mä sit ykseydessä?

(Hiljaisuus.)

 

V

(…)

(Hiljaisuus.)

 

Olen niiin rakastunut… itseeni!

Rakastuminen on elähdyttävä tunne, ja rakastaminen on sitäkin suloisempi. Mitäpä jos rakastuisit samalla intensiteetillä, jännityksellä, lojaaliudella ja lempeydellä itseesi?

Jos rakastuisin itseeni, olisin onnellinen läsnäolostani ja nauttisin seurastani. Aamulla heräisin perhosia vatsassani, koska saisin viettää koko päivän itseni kanssa. Päivällä pitäisin huolta siitä, että minulla on hyvä olla, että minulla on kaikki hyvin, ja haasteita kohdatessani valaisin itseeni luottamusta ja tarmoa. Yksi katse peiliin riittäisi kertomaan minulle, miten ainutlaatuinen olen. Säteilisin onnea ja elämisen riemua, kulkisin kevyesti askareesta toiseen ja maailma olisi täynnä värejä ja naurua. Kaikki sen takia, että minulla olisi minut.

Iltaisin kuiskailisin estottomasti, miten kauniina itseäni pidän, miten saan itseni syttymään, nauttimaan ja nauramaan. Minulla olisi hyvä ja turvallista olla. Tuntuisi siltä kuin olisin saapunut kotiin: olisin itsessäni kokonainen, mitään ei puuttuisi, minussa olisi kaikki.

Alkuhuuman laannuttua jäljelle jäisi syvä arvostus, kiitollisuus ja yhteenkuuluvuuden tunne. Löytäisin itsestäni tunteita ja syvyyksiä, jollaisia en olisi aiemmin kokenut. Aina tarpeen tullen voisin rakastua itseeni uudelleen, sillä rakastumista, sitä alkuhuumaa, voi luoda ja roihuttaa.

Ajatus itseensä rakastumisesta voi tuntua egoistiselta, mutta sitä se ei ole. Rakastuminen ei lisää itsekeskeisyyttä; vaikka rakastunut näkee kumppaninsa tärkeänä ja ainutlaatuisena, hän arvostaa myös ystäviään ja muita läheisiään.

Samalla tavalla itseensä rakastunut ihminen arvostaa itseään, mutta ei ylennä itseään toisten yläpuolelle. Hän nauttii sekä omasta että toisten ainutlaatuisuudesta, mutta priorisoi suhteen omaan itseen. Kun suhde omaan itseen on kunnossa, ihminen säteilee rakkautta ja hyväksyntää ympärilleen.

Myöskään rakastuneen sokeus ei ole pahitteeksi. Vaaleanpunainen katse itseen on ajoittain paikallaan, etenkin, jos kuulut niihin ihmisiin, joille itsensä hyväksyminen tuottaa haasteita.

Rajaamme sinut nimellä naiseksi

Olen jo pitkää halunnut muuttaa nimeni Kaislaksi. Kaisla vain yksinkertaisesti tuntuu omalta. Kaisa sen sijaan tuntuu vaatteelta, jota en itse valinnut. Vaikka minun ja Kaisa-nimen välille onkin syntynyt kiintymyssuhde, Kaisa ei tunnu sisälläni, minussa, minulta. Kaisa-Leena vielä vähemmän.

Haluan etunimen lisäksi myös toisen nimen, sillä koen Leenan sisältyvän Kaislaan. Tämä toinen nimi ilmestyi minulle yllättäen ja vaivattomasti, mutta koska nimi on aika epätavanomainen, pohdiskelin sitä pitkään. Mielessäni häilyi kasvoton massa ihmisiä, ne kuuluisat ajattelevat muut, jotka ihmettelivät ja päivittelivät nimeäni. Mikä lie erikoisuudentavoittelija… Lopulta päätin, että minussa on tarpeeksi miestä seisoa nimeni takana.

Niinpä tein maistraattiin nimenmuutosilmoituksen. Jäin jännittyneenä odottamaan prosessin jatkoa, sillä arvelin, ettei nimi tule niin vain menemään läpi. Joidenkin viikkojen jälkeen sain vastauksen: minua pyydettiin perustelemaan valintani, sillä toinen nimi ei ole kelvollinen. Minua valaistiin ystävällisesti, että kyseessä on miehen nimi, ja lisäksi sukunimi. Olin siitä kyllä tietoinen.

Sitten siihen nimeen. Toinen nimeni, olemmeko valmiit, on tässä: Kivi. Kivi-nimi putosi taivaalta ja upposi sydämeeni. Valintaan on monia muitakin syitä, mutta tärkein niistä on se, että haluan juuri sen toiseksi nimekseni.

Koska nimiasioissa halu ei ylitä sukupuolirajoja, perustelin nimen kelvollisuuden maistraatille muun muassa näin:

”Kivi on luontonimi, ja sen takia se on mielestäni hyvin sukupuolineutraali. Lisäksi se on niin harvinainen, ettei siitä ole vielä muodostunut vahvasti sukupuolittunutta mielikuvaa. Yhdistelmänä Kaisla Kivi kuvastaakin hyvin minua ja omaa sukupuoli-identiteettiäni […]. En samaistu perinteisiin määritelmiin vaan koen oman sukupuoli-identiteettini vapaammin.”

Jäin odottamaan päätöstä, ja olin optimistinen. Yhteiskuntamme on yhä sukupuolineutraalimpi, ja ihmisillä on yhä suuremmat vapaudet ilmaista minuuden kokemustaan. Kai se alkaa hiljalleen näkyä myös nimipäätöksissä?

Mutta ei.

Eilen sain puhelun Tampereen maistraatista. Pahoittelevalta kuulostava nainen kertoi, että Kaisla voidaan kyllä hyväksyä, mutta toista nimeä ei, koska kyseessä on miehen nimi.

Minua itketti ja kiukutti. Selkeästi nimi ei miestä pahenna, mutta naisen se saattaa. Hölmö minä! Kyllähän kaikki ymmärtävät, että Kivi on maskuliinisista maskuliinisin, lohkareista kovin, mies, joka puskee ja kestää. Ei sellaista voi antaa naiselle nimeksi. Onhan minua suojeltava moiselta hassulta päähänpistolta!

Rakastan lohkareita. Heillä on spesiaali paikka sydämessäni, aivan kuten kaikilla muillakin ihmisillä ja olennoilla. Mutta entä jos minä koen itseni lohkareeksi? Voiko ulkopuolinen määrätä, että sinä, naiskehollinen ja tyttömäinen olento et voi kokea etkä määritellä itseäsi lohkareeksi?

Ehkä minun olisi pitänyt olla kaukaa viisas ja runoilla perusteluihin jotain tämän tapaista: koen olevani pieni jalokivi, hempeänpinkki safiiri, joka välkehtii auringossa kuin tanssiva laine tai hameenhelman paljetti.

Tai ehkäpä olisi pitänyt kirjoittaa, että minun Kivi-nimeni taipuu muotoon Kiville. Olisiko hetkittäin välähtelevä i-kirjain tarpeeksi feminiininen erottamaan naiset miehistä? Kun kuitenkin kahtiajako säilyisi?

Puhelun päätteeksi maistraatin nainen kysyi minulta, miten haluan toimia. Haluanko, että nimekseni muutetaan pelkkä Kaisla Suvanto, vai haluanko kieltävän päätöksen, josta voin halutessani valittaa? Valinta oli helppo. Halusin kieltävän päätöksen.

Nyt jään odottamaan maistraatin virallista päätöstä, mutta myös omaani: valitanko, vai odotanko aikaa, jolloin ihmisellä on aito vapaus astua dikotomioiden ulkopuolelle ja päättää siitä, millä kirjaimilla ja luonnonilmiöllä hän haluaa itseään kutsuttavan?

Oikeastaan tiedän jo mitä teen. Kaisla ei riitä, ja Kivi on osa minua. Minulle Kivi näyttäytyy monena, kuten minuutenikin. Lohkareet, safiirit, i:t ja e:t ovat kaikki minussa, enkä minä rajaudu väreihin, kokoihin tai aakkosiin. Mutta ehkä kaikella on syynsä, ja ehkä nimellä on minulle asiaa. Jospa se haluaa sanoa, että olen valmis vastaanottamaan sen vasta, kun olen hionut itsestäni näkyville sen moninaisuuden kaikessa kovuudessaan. Ehkä minun pitää yrittää muuttaa yhteiskuntaa, jotta itse kuoriutuisin esiin.

Päätös on selvä. Minä menen läpi harmaan massan ja hierrän ja kiherrän kuin piinsiru kengässä, kunnes yhteiskuntamme avautuu, ja minä voin ilmaista koko moninaisuuteni skaalaa hiekkapölystä jylhään, humisevaan vuoristoon.

Siihen asti kuljen väärissä vaatteissa.

Ystäväpiirinä ihmiskunta

Leivänmurusten ja tahrojen täplittämälle pöydälle on ladottu suklaakonvehteja, Omar-karkkeja, kanelikeksejä ja kuivakakkuviipaleita: kaikki tarjottava, jonka Wahida on löytänyt kaapeistaan. Olemme juoneet kaksi kuppia teetä (”ihan minun tyttöni!”), ja nyt lusikoin sakeaa ja mausteista kanakeittoa. Eri maut ovat täydellisessä tasapainossa, ja kanankoipien hautunut, pehmeä liha irtoaa luista yhdellä hennolla kosketuksella.

Wahida alkaa esitellä minulle pakkaseen pilkottuja sellerinpaloja sekä valkosipulia, sitruunaa, chiliä ja puuroriisiä selventääkseen minulle, mitä kaikkea keitossa on. ”Elävä nainen”, hän hokee aina vähän väliä, taputtaa rintaansa ja hihittää. Totta, aitouden ja käytännönläheisen otteen lisäksi hänestä huokuu elämää ja iloa – etenkin nyt, kun hänellä on vieras kylässä.

Nykyään löydän itseni milloin mistäkin yllättävästä kohtaamisesta, ja kaikkia näitä kohtaamisia yhdistää sama asetelma: edessäni istuu vilpitön, ainutlaatuinen ihminen, joka purkaa minulle elämäänsä ja ajatuksiaan, ja minä olen siinä häntä varten. Tämä uusi, elämän minulle antama työ tasaa hyvin miinukselle jäävää laskelmaa, sillä ystäväni saavat turhan monesti kuunnella antaumuksellisia minämonologejani.

Ensimmäinen elämän järjestämä kohtaaminen tapahtui luomukahvintuoksuisessa Paahtimo Pavussa. Pöytiä oli vain yksi, ja päädyimme jakamaan ilahtuneen naisen kanssa pöydän, raakakakkupalaset ja parituntisen aivan kuin olisimme olleet vanhoja, hyviä ystäviä. Samalla nainen ihmetteli elämäänsä ja olotilaansa, rakkauttaan, äitiyttään ja yksinäisyyden kokemustaan. Hän, kaukana maalla asuva, vuoden ikäisen lapsen nelikymmenvuotias äiti, oli ensimmäistä päivää erossa lapsestaan. Olemattomat kantamukset, huumaava vapaus ja kaihertava ikävä.

Seuraava ainutlaatuinen kohtaaminen tapahtui eräänä lauantaiyönä baarissa. Harteikas ja sympaattisen oloinen mies jäi ohikulkumatkalla juttelemaan minulle ja ystävälleni ja viipyi lopulta seurassamme lähes pari tuntia. Hän puhui ja puhui, humalassa mutta aidosti ja viisaasti. Hän kertoi lapsistaan ja pohti erityisesti kasvatusta, rakkautta, elämänohjeita. Mies toivoi kirjaa, joka opastaisi, miten lasten kanssa tulisi tässä maailmassa toimia, kun läsnäolo hautautuu somen alle ja teknologia pakenee otteesta ja vilistää karkuun. Sanoin, että hän voisi itse kirjoittaa kyseisen kirjan, ja se koostuisi yhdestä (ah niin kliseisestä mutta rautaisesta) lauseesta: kuuntele aina sydämesi ääntä. Sillä tämä pohdiskeleva ja viisas, suurisydäminen ex-portsari, oli selkeästi kuunnellut sydäntään hyvällä menestyksellä.

Tuorein elämän järjestämä kohtaaminen tapahtui viime viikolla. Bussissa istui nainen, jonka verensokeriarvot olivat pahasti koholla. Seurailin sivusilmällä naisen ähinän ja huokailujen säestämää toimintaa: insuliinin pistämistä, kauppakassien asettelua, paremman lepoasennon etsimistä. Päätin, että kun nainen on poistumassa bussista, tarjoudun kantamaan hänen kauppakassinsa.

Kuinka ollakaan, nainen jäi kanssani samalla pysäkillä pois. Hän ilahtui avuntarjouksestani silminnähden ja esittäytyi Wahidaksi. Kun kuljimme Wahidan kotia kohti, minulle selkeni syy hänen säteilevään iloonsa: kantoavun lisäksi olin mitä ilmeisemmin tulossa hänen luokseen kylään.

Wahida puhui muutamilla sanoillaan paljon, ja minä ymmärsin tärkeimmät: suunnattoman rakkauden viittä, aikuista poikaa kohtaan, diabeteksen hallitseman yksinäisyytensä sekä sen, miten Wahida oli päätynyt Afganistanista Suomeen. Wahidan perhe kuoli pommikoneiden tulituksessa, kun Wahida oli seitsemän. Sitä seurasi pako Iraniin, ja myöhemmin pakkoavioliitto, viisitoistavuotiaana. Suomessa hän oli asunut nyt yhdeksäntoista vuotta. Wahida oli ylpeä suomalaisuudestaan. Hän esitteli passiaan minulle ensimmäisen kerran jo ennen kuin sain takkini riisuttua.

Tällaisia elämän järjestämiä kohtaamisia edeltää aina selvä johdatus. Tunnen, kuinka asiat virtaavat tiettyyn suuntaan, ja hetken kuluttua löydän itseni kuuntelemasta vilpitöntä, useimmiten rakkaudesta puhuvaa ihmistä. Me molemmat koemme, että jaamme jotain ainutlaatuista, puhdasta ja kaunista. Kun eroamme, tulemme tuskin enää koskaan näkemään.

Ehkäpä juuri näiden kokemusten myötä suhtautumiseni kaikkiin ihmisiin on alkanut muuttua. Minussa on voimistunut yhteisöllisyyden tunne koko ihmiskunnan kanssa: kaikki ovat ystäviäni. Kun matkustan Säynätsalosta Jyväskylään, bussi on täynnä tuntemattomia ystäviä. Jos ystävältäni puuttuu rahaa bussilippuun, menen tarjoamaan puuttuvan osan – ellei joku toinen ystävistäni ehdi ennen minua.

Kun ihmisen näkee ystävänä, tunnustaa hänessä olevan hyvän. Ja se, mihin kiinnitämme huomiota, voimistuu. Pohdin tätä kerran, kun katselin bussin ikkunan lävitse, kuinka humalassa tai muissa aineissa oleva mies osoitteli aggressiivisesti lähelläni istuvaa nuorta naista. Mies teki ampumisen eleitä naista kohti, latki härskisti ilmaa kielellään ja solvasi sanoilla, jotka eivät onneksi kuuluneet ikkunan läpi. Ymmärsin naisen puheesta, että mies oli aloittanut häiriköinnin jo bussin ulkopuolella. Sama mies oli puhunut minullekin vain joitain minuutteja aiemmin. En muista mitä hän sanoi enkä mitä minä vastasin, mutta en kokenut häntä mitenkään uhkaavaksi. Luulen, että minusta välittyvä energia oli aidon lempeää ja ystävällistä, ja sen takia yhteytemme säilyi hyvänä.

Kanakeittoa lusikoidessani Wahida kutsuu itseään minun äidikseni, puhu minulle iloisen asenteen ja elämän arvostamisen tärkeydestä, sanoo että vierailuni on Jumalan ihme ja haluaa antaa minulle keittoa kotiin viemiseksi. Hän ei pyydä minulta mitään. Sen sijaan hän jakaa täydestä sydämestään: elämänilonsa, kiitollisuutensa, elämäntarinansa, suklaansa, keittonsa ja ruuanlaittovinkkinsä. Kun lähden, hän ei velvoita, ei pyydä palaamaan, mutta halaa onnellisena ja kiitollisena. ”Jumalan ihme”, hän sanoo vielä, ja sitten eroamme.

Kyllä, vilpitön kohtaaminen on ihme, ajattelen kävellessäni kotia kohti. Ympärillämme vilisee ainutlaatuisia, kauniita ihmisiä, ja niin harvoja heistä pääsemme aidosti kohtaamaan, edes kerran, edes tunniksi.

 

*Wahidan nimi on muutettu.

Page 1 of 5

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén