Herkällä iholla

Syvemmälle.

Kun rakkautta oppii sydämettömiltä

Onkohan niin, että sydämetön rakastaa puhtaimmin? Henkinen opettaja ei tarvitse sydäntä, ainakaan, jos kyse on kasvista. Kotikasvini ovat mainioita opettajia ja esikuvia. Haluan esitellä niistä muutaman.

Nukkumatti kuuntelee itseään ja rakastaa Jumalaa. Se nostaa lehtensä ylös iltaisin, ja aamulla se on laskeutunut uuteen päivään. Englanninkielisissä maissa se rukoilee yöt: Prayer Plant, tunnollinen, säännönmukainen, antaumuksellinen rukoilija. Nukkumatti on osoittanut minulle rytmien ja rutiinien kauneuden. Sydän lyö tahtiaan, solut vaihtuvat ajallaan, askeleet kulkevat tavallaan… Keho on rytminen kokonaisuus, kaunis elävä koneisto. Ja lepo ja rukoilu ovat öljyä koneistolle, nukkumatti voisi lisätä. Jos keho tai mieli kaipaa säännönmukaisuutta, sitä on syytä kuunnella.

Syntymäpäivälahjaksi saatu Hobbit sen sijaan nököttää paikallaan ja näyttää nauttivan ihan vain olemisesta. Olla rauhassa ja valppaana. Siinäpä vasta esikuva. Olemassaolostaan nauttii myös kultapuistopalmu, tuo rattopojaksikin kutsuttu, joka heittelee laminaatille siemeniään. Puhtaasta elämisen ja purkautumisen ilosta, kommentoi kultapuistopalmu, iskee silmää ja ropisuttelee lisää.

Orkidea on tyyni ja päättäväinen. Hän ei kuki, jos ei huvita. Eikä häntä huvita, jos ilmapiiri on ankea. Sen sijaan viikon kotivahtina ollut ystäväni sai orkidean kukoistamaan. Voin kuvitella orkidean kiherrelleen ystävälleni ja heilutelleen viehkosti nuppujaan – tyytyväisyys kun saa myös leikkisyyden puhkeamaan kukkaan. Kun minä palasin kotiin, orkidean into lopahti nopeasti. Nyt siinä sojottaa vaakatasossa yksi paljas, purppurainen kukkavarsi, joka sohii sinne tänne ja on juuri sopivasti, jos ei jopa tarkoituksenmukaisesti tiellä, kuten minulle kuivasti huomautetaan.

Kasvit opettavat kukin tavallaan, mutta tärkein oppi on kaikilta sama. Se näytetään minulle välillisesti, sen kautta, miten minä kohtelen kasvejani. Se osoitetaan minulle yhä uudelleen ja uudelleen, sillä en meinaa millään sisäistää asiaa. Voin kuvitella, kuinka sekä nykyiset kasvini että pilven päällä istuvat emeritukset huokailevat lehdet väristen ja pudistelevat varsiaan. Koska se oikein oppii… Ihmiset….

Tänään avautui jälleen uusi mahdollisuus.

Istuin teekupin kanssa rappusella ja hengittelin aamun raikkautta. Pitkästä aikaa minulla oli hyvä olla. Jossain raakkui varis, ja sen taustalla hymyili avara, peilityyni hiljaisuus. Huomioni kiinnittyi vieressäni nyhjöttävään Muscadet-liljaan. Elämä minun kanssani oli koetellut sitä, ja minua säälitti. Toisaalta, heräsin kysymään itseltäni, miksi tein mielessäni kasvista passiivisen uhrin? Ehkäpä kaikki kasvini ovat teräksisen lujia, henkiselle työlleen intohimoisesti omistautuvia uraohjuksia. Ehkä ne leijailivat ennen syntymäänsä henkinä ympärilläni, tarkkailivat soheltamistani ja päättivät sitten määrätietoisessa, vihreässä viisaudessaan tarttua haasteeseen ja inkarnoitua minun opettajakseni, kurjuudenkin uhalla. Luulen, että kasvini ovat ihmispedagogiaan erikoistuneita yksilöitä. Rohkeita kovan luokan tekijöitä, korkealle arvostettuja kasvikunnan henkimaailmassa.

Lilja näytti kärsineeltä. Yhdessä varressa oli kuitenkin vielä kukkia, ja pian huomasin homeisten ja etanoiden nakertamien lehtien seasta neljä nuppua. Selkeästi liljani oli sinnikäs, vahva, kaiken potentiaalinsa hyödyntävä yksilö. Minussa heräsi uudenlainen lämpö sitä kohtaan, ja aloin noukkia kuivuneita ja homeisia lehtiä irti. Nakkasin pari etanaa pois, hain lannoitepuikot ja työnsin ne ruukun pehmeään, kuivahtaneeseen multaan. Hoitamisen halu laajeni, ja kävin muutkin ulkokasvit läpi. Lannoitin ja kastelin myös sisäkasvit. Kun pesin lavuaarin yllä mullan, kanankakan ja homeen tahraamia käsiäni, peilistä vilkaisi ihminen, jolla oli lempeä ja rauhallinen ilme. Samassa oivalsin, jälleen kerran, kasvien opetuksen.

Tärkeimmät opit sydämettömiltä opettajiltani olen saanut rakkaudesta. Jaan ne mielelläni tässä kaikille, jotta maailma säästyy nääntyviltä ruukkukasveilta:
1) Jos ydin on kunnossa, rakkaus on laajeneva kehä.
2) Sinne, minne virtaa rakkautta, virtaa myös tekoja. Luonnollisesti, yrittämättä.

Eli: Pidä itsestäsi huolta, niin pidät myös muista ja ympäristöstäsi huolta. Rakkaus lisää hyvinvointia, joka lisää rakkautta ja rakkaudellisia tekoja, mikä lisää hyvinvointia.

Eli: (tähän kaikki aina lopulta tiivistyy) pyri rakastamaan itseäsi.

Kun suonissani mataa ruosteinen veri

Toissailtana minulle jäi vapaata aikaa. Pohdin, mitä olisi mukava tehdä – lukea, mennä kävelylle? Sisältäni kuului vastaus: kirjoita. Hangoittelin hetken vastaan, sillä minulla ei ollut mitään kirjoitettavaa. Menin kuitenkin istumaan koneen ääreen, ja esiin alkoi tulla makaaberia tekstiä. Se ihmetytti, mutta jatkoin kiinnostuneena eteenpäin.

Joten tässä, olkaapa hyvä, sieluni tilaustyönä kirjoitettu runo:

Puhtaaseen voi valo tulla

Kevät – nytkö se koittaa, monivuotisen talven jälkeen? Talvella yritimme ystäväni kanssa muistella syksyä, turhaan. Tuntui kuin syksy olisi ollut edellisen kerran monta vuotta sitten.

Mutta nyt: valo, rohisevat tienpinnat, viimeiset herttaiset lumisateet. Aamuilmassa tanssiva liverrys, hiekoituspöly ja pienet, sotilaalliset maa-auringot. Niiden jälkeen krookukset ja muu varsikansa – ja sitten, yhtäkkiä, innokkaat oksat vihreää täynnä. Mikään vaihe ei mene ohi, jos on yhtä vuodenkierron kanssa eikä sen sivulle suistunut hermokapseli.

Kevät.

Lämmin, talvenpesemä maa. Juurtuminen: kädet multaan, saippuaveteen, pyörän ketjuihin.

Tänään päätin pestä vessanpöntön. Pikaputsaus laajeni kunnolliseksi pesuksi, ja samalla mietin, koska olen viimeksi osoittanut vessanpöntölle rakkauttani. Kun työ oli valmis, pönttö loisti vessan nurkassa tyytyväisyyttään kuin valkea, kirkas posliinilamppu.

Tätä rakkaus tekee, ajattelin, saa ympäristön säteilemään.

Intuitiivinen ateisti

”Älä itke ruma lapsi, ota rusina.”

Lause leijaili korviini lukion käytävillä lähes parikymmentä vuotta sitten ja jäi surkuhupaisana mieleeni. Rusinat ovat nykyään lohturuokaani, ja niitä on huvennut erityisesti tänä alkuvuonna.

Pohdiskelin tammikuussa paljon arkeni perusjuttuja, kuten Jumalaa. Jumala vaan ei tuntunut osallistuvan pohdintoihini, ja niinpä aloin miettiä, miksi edes uskon koko ilmiöön.

Minun jumalasuhteessani on nimenomaan kyse uskosta. Minulla ei ole ravisuttavaa, syvälle menevää kokemusta Ykseydestä, mutta silti jokin minussa uskoo – vai pitäisikö sanoa ripustautuu – ajatukseen jonkin laajemman tietoisuuden olemassaolosta.

Alkulähde, korkeampi minä, henkioppaat, nuo kaikki turvaa luovat elementit. Olen lukenut, kuunnellut ja pohtinut, tullut samaan lopputulokseen kuin moni muukin ja jatkanut sen vahvistamista, tutkimista ja ilmentämistä. Mutta jos menen ajatusrakennelmani ytimeen, siellä ei ole muuta kuin pieni pelokas minä kyhjöttämässä rusinapurkki kourassaan.

En usko intuitioon. Minun ei tarvitse, sillä koen sen jokapäiväisessä elämässäni. Etiäiset, energiat, kehon viestit ja lajien välinen kommunikaatio näyttäytyvät minulle täysin loogisina, luonnonlakeja noudattavina asioina. Mutta heti kun menemme enkeleiden, jumalien ja henkioppaiden puolelle, kyse on uskosta. Minulla ei ole tarpeeksi vahvaa kokemusta, joka näyttäisi toisin. Vähäisempi kokemus riittää ylläpitämään vain uskoa, jos sitäkään.

Ainoa varma asia on, että jokin on, McKennaa lainatakseni. Mutta ehkäpä se jokin ei ole Ykseys eikä sielu tai sen kiertokulku. Ehkäpä se jokin on tämä aistittava todellisuus, ja ehkäpä minä olen vain kehossa asustava onnenkantamoinen, joka syttyy ja sammuu kuin hurmioutuneen huokaisu. Siinäkin on kauneutensa, kaiken katoavaisuudessa.

Tämä pohdinta on todennäköisesti jokin alkuvuoden nollaus ja tsekkauspiste: tarve puhdistaa ja tarkastella kaikkea, mitä mielestä, kehosta ja kodista löytyy. Heittää väärät energiat pois, ja kuurata mieli jälleen kerran. Ja hyvä niin. Mikään ei ole pelottavampi asia kuin ihminen, joka pitää jääräpäisesti ja läpi elämänsä kiinni omista aatteistaan, totesi työkaverini tällä viikolla. Mutta entäpä ihminen, joka uskoo aina vaan, jopa toistuvan juuriharjakäsittelyn jälkeen?

Tällä kertaa päädyin pohdinnoissani vain yhteen asiaan: oli kuolemanjälkeistä elämää tai ei, tästä olemassaolon loikasta kannattaa tehdä mahdollisimman mukava, sekä itselle että muille. Ateistia minusta ei taida tulla, mutta ehkäpä intuitiivinen ja elämäntouhuinen agnostikko, joka sormet tahmeina liitää loikkaansa ja toivoo loppuun asti jumalallista väliintuloa.

Ja mitä loikasta jää jäljelle? Ainakin keko tyhjiä rusinapurkkeja.

Voidfulness: Viisi vinkkiä vapauteen

Minusta on tullut kiihkeä ja kaihoisa tyhjyyden rakastaja. Etsin sitä ympäriltäni ja sisältäni, ja meditoidessani hamuan sitä kohti. Tyhjyydestä on muodostunut kiinnekohta ja määränpää.

Ennen tyhjyyteen pääsyä on kuitenkin oltava täällä, keskeneräkkönä arjessa. Perille ei voi päästä ilman matkaa. Toki jos tarkkoja ollaan, poljemme perillä koko ajan, mutta matka on mainio illuusio, joten miksemme eläisi sitä täysillä.

Näillä viidellä ohjeella pääset pitkälle – tai ainakin syvälle. Pari ensimmäistä ovat lämmittelyä, mutta kolme viimeistä ovat timanttisen kovia paloja hiottaviksi. Yhdessä ne takaavat tuskaisia, epämukavia ja rohkeutta koettelevia hetkiä mutta myös selkeyttä, empatiaa, iloa ja ymmärrystä. Elämänmakuista elämää, tiivistäisi yksi ystävistäni. Ajoittain – ja lopussa, mitä ikinä se tarkoittaakaan – koittaa vapaus: kirkas, virtaava ja rakkaudellinen oleminen.

1) Kuuntele, mitä sanot.

Olen monesti ollut tilanteessa, jossa puhun hoidettavalle tai tuttavalle viisaita – ohjatusti tai omasta päästä – ja ymmärrän puhuessani, että sanoillani on myös minulle viestittävää. Ja kyllä, muutaman päivän sisällä olen tilanteessa, joka olisi mennyt helpommin, jos olisin kuunnellut, mitä sanoin.

Omia sanojaan kannattaa kuunnella senkin takia, että ne näyttävät sinut itsellesi. Kieli on läpinäkyvyydessään voimakas ja raju. Asenteet, toiveet, pelot, halut ja tarpeet tulevat esiin negaatioiden, möläytysten, sanavalintojen ja toistojen kautta. (Ks. taannoinen postaukseni sanojen paljastavuudesta.) Jos toistelet jotain lausetta, sillä on sinulle asiaa. Joten uskalla kuulla ja kohdata sanasi. Jo pelkästään sillä pääsee pitkälle.

2) Elä kehoasi varten.

Mitä jos sielusi on tullut tähän maailmaan palvellakseen kehoasi? Antaakseen sille mahdollisuuden elää ja kokea?

Tee kehosi palvelemisesta elämäsi tärkein työ. Kuuntele sitä kaikessa. Kehosta kumpuaa syvää, hiljaista tietoa, ja ruoka-, lepo- ja liikuntatoiveiden lisäksi sillä on paljon muutakin kerrottavaa. Keho on viisas. Se tietää, ja hiljalleen sinäkin alat tietää.

3) Ole ehdoton.

Jos syntymäpäiväjuhlat ei tunnu hyvältä idealta, älä mene. Jos tiedät, että juuri nyt on hyvä hetki pestä ikkunat, pese ne. Jos vielä ei kuulu vastata kysymykseen, ole hiljaa. Kun tiedät, miten tulee toimia, toimi täsmälleen niin, ja tee se antaumuksella.

Ehdottomuus kumpuaa rakkaudesta itseä ja muita kohtaan. Jahkailu, mutkittelu ja toisten miellyttäminen lisäävät ajanhukkaa ja tunnesotkuja. Selkeä energia luo selkeyttä, ja virtauksessa eteneminen on aina mutkatonta ja kaikille osapuolille parasta. Ehkäpä vältyt täytekakusta siinneeltä ruokamyrkytykseltä, päädyt hoivaamaan heikkona hytisevää synttärisankaria ja ystävyytenne syvenee uudelle tasolle.

Joten ole ehdoton, antaumuksella.

4) Pyri merkityksettömyyteen.

Merkitysten, oletusten, asenteiden ja tunnesiteiden puuttuminen. Kun kaiken riisuu, mitä jää? Tyhjyys. Olemme voidfulnessin ytimessä.

Maailma on mielivaltainen ja merkityksillä lastattu. Meillä on kaikille asioille ja ilmiöille määritelmä, joka pitää sisällään myös asenteet ja arvot. Arvot vaihtelevat milloin mitenkin, sillä todellisuudessa millään ei ole mitään sisäsyntyistä merkitystä.

Zen-viisaus toteaa: Älä etsi totuutta vaan päästä irti mielipiteistäsi. Kun päästää irti mielipiteistä, opituista malleista ja itseen liittyvistä oletuksista, pääsee hiljalleen yhä lähemmäksi tyhjyyttä, tilaa, josta käsin katsottuna asiat ovat asioita ja ilmiöt ilmiöitä eivätkä mitään muuta. Kivi on kivi, pelko on pelko ja haarukka on haarukka. Niillä ei ole painoarvoa, taakkaa. Maailma ei ole enää merkityksillä lastattu. Seuraa huumaava vapaus, keveys, tyhjyys, tila, avaruus. Ja lopulta, ykseys.

5) Rakasta radikaalisti.

Rakasta itseäsi.

Rakasta kehoasi, ajatuksiasi, ikuisuuttasi. Rakasta kaikkia olentoja samalla mitalla: rakasta toista ihmistä kuin itseäsi, rakasta eläintä, kasvia, esinettä ja hyönteistä kuin itseäsi. Rakasta siellä, missä muut eivät, rakasta ryhmää, yksilöä, vierasta ja pahaa. Rakasta kuolemaa. Rakasta elämää. Rakasta maailmaa kuin se olisi kehosi. Rakasta hurjasti, villisti ja lempeästi. Rakasta ehdoitta. Rakasta vapaasti. Rakasta täysillä.

Ja mikäli haluat mennä vielä pidemmälle, vielä syvemmälle:

6) Ole rakkaus.

Rakkaus ei rakasta, sillä se on, kaikille, koko ajan.

 

* * *

Kuva on kumarrus Richard Bachin lokki Joonatanille, idolilleni, joka eli antaumuksella.

Kirje Jumalalle

Jumala, olet särkenyt sydämeni jälleen. Olet särkenyt sen niin monta kertaa, välillisesti ja suoraan. Olet särkenyt sydämeni olemalla koira, joka keitetään elävältä, sairaus, joka tuhoaa kudoksia ja mies, joka hakkaa norsuvanhusta. Olemalla kääntyvä kylki, riittämätön rakkaus, viilenevä ystävyys ja huulillani syntyvä ivallinen hymy.

Murskaksi sydämeni meni kuitenkin siitä, että sinä et ole totta.

Yksi meistä kysyi kerran, Jumalani Jumalani miksi minut hylkäsit. Samaa ihmettelen minäkin. Minä en olisi hylännyt sinua koskaan. Olisin nähnyt sinut puissa, tuulissa ja pensaissa, ihmisten hymyissä, enkeleissä, iskuissa, kasvaimissa, hirmumyrskyissä ja kirosanoissa.

Nyt sinun tilallasi ei ole mitään. Missä ennen hengitit, on pelkkää ammottavaa tyhjyyttä.

Ja sinne minä menen, sinua kaivaten. Ehkä sieltä löytyy tietoisuus, joka on totta. Ehkä.

Tässä olkaapa hyvä: Voidfulness – uusi länsäolon muoto

Kiikutin Jed McKennan uusimman teoksen innostuneena kirjastosta kotiin. En ole vähään aikaan lukenut henkisiä kirjoja, mutta tähän olin tehnyt varauksen, sillä Jedin edelliset kirjat olivat minulle askel, joka räjäytti maailmani.

Huomasin kuitenkin (ilokseni), ettei kirjassa ollut minulle mitään uutta. Vaikka Jed yritti provosoida, nyökyttelin samanmielisesti mukana. Kyllä, kaikki on harhaa, ja kyllä, ainoa todellinen asia on Tietoisuus, aivan niin, mistään muusta ei voi olla varma. Hykertelin itsekseni: Jed tulisi varmaan mielellään mukaan Tiedottoman läsnäolon koulukuntaani, jota olen tässä arjen huvituksena maalaillut.

Tiedottoman – tai oikeastaan tietämättömän – länsäolon koulukuntaan kuuluu yksi oleellinen ajatus: et voi tietää mistään yhtään mitään, joten turha edes kuvitella tietäväsi. Koulukunnan slogan voisi olla ”Ole, älä ajattele”, ja sen metodi olisi ehdottomasti voidfullness.

Ah, voidfullness, uusin mieleni ihastus, joka välähti minulle, kun keskustelin ystäväni kanssa mindfulnessista. Hän kertoi mindfulnessin tuntuneen hänestä aina vieraalta, koska siinä on mieli keskiössä. Sen sijaan hän oli kuullut heartfulnessista, joka iski häneen heti. Ja silloin minulla välähti: voidfulness sen olla pitää! Sillä mikään muu ei ole totta kuin Tyhjyys. Jopa rakkaus – ilmentymistä kaunein ja voimakkain – on sekin vain harhaa.

Voidfulness on tyhjyyteen pyrkimistä ja tyhjyyden näkemistä itsessä, muissa ja maailmassa. Se on merkitysten ja mallien riisumista, kunnes vastaan tulee hengittävä, tietoinen Tyhjyys.

Minä ja Tyhjyys olemme tehneet tuttavuutta puolentoista vuoden ajan. Tyhjyyden kanssa seurustellessani olen pyrkinyt päästämään irti kaikesta sellaisesta minussa olevasta, joka ei ole totta. On kuitenkin vaikeaa saada itsensä tyhjäksi, suikaloida valeitseä pala palalta olemattomiin ja huomata erilaiset rakenteet, ajatusmallit ja asenteet, joita on nikkaroinut tai imenyt kuin sieni koko elämänsä ajan. Mutta ajatus tyhjästä mielestä – mikä vapaus ja virtaus!

Välillä ällistyttää, miten vaikeaa voi olla päästää irti ja olla arvottamatta asioita. Miksi jonkin asian tulisi olla näin, muttei näin? Miksi tämä asia on arvostettavaa mutta tämä ei?  Miksi minä olisin tällainen ihminen, mutten tuollainen? Ja mikä minussa edes on minää? Ei ainakaan mielipiteeni. Ehkäpä muistoni? Vai muistanko sittenkään oikein?

Jos minä olen kasa harhoja ja kuvitelmia, niin on tämä maailmakin. Sen hulvattomuus tulee yhä enemmän näkyviin (kiitos rakas Trump). Enää ei ole totta ja valhetta vaan mikä tahansa voi olla mitä tahansa. Timantit eivät ole arvokkaita, kuoleman jälkeen on tietoisuutta ja yksisarvisia on olemassa – avaruusolentojakin, jos vain näkisimme ne. Ja hyönteisillä on tunteet! Mitä ihmettä? Millekään ei voi enää naurahtaa uskotko sinä todella tuohon, sillä koko todellisuus koostuu uskomuksista ja mielen luomuksista, joista harhaisin ja uskottavin on ihminen itse.

Toivottavasti nykyaika saa ihmiset ymmärtämään, ettei maailma jakaudu selkeästi taruun ja totuuteen. Tai jakautuuhan se: tarun vaakakuppiin voi kipata koko maailmakaikkeuden, ja totuuden vaakakuppiin jää… ei mitään. Tyhjyys.

Joten tässä sinulle vinkkejä, jos mietit sopivaa läsnäolon taktiikkaa:

Haluatko olla tyyni ja harhainen? Keskity mindfulnessiin.
Haluatko olla tyyni, harhainen ja rakkaudellinen? Keskity hearfulnessiin.
Haluatko kohdata karun ja kirkkaan tyhjyyden? Keskity voidfulnessiin.

Sillä siellä se on, joka tapauksessa, Suuri Tyhjyys, humisemassa sinulle kaikessa ja kaiken taustalla… Varo vain… Pidä mielestäsi kiinni, ettet katoa!

Keskusteluja

I

– Jumala, mä tarvitsisin nyt apua. Mä en pysty tähän. Mä en pysty olemaan näiden mun tunteiden kanssa.
– Ne ei ole todellisia. Jos ulkopuoliset asiat saa ne aikaan, ne ei ole todellisia tunteita.
– Oho, sä vastasit. No mitkä sitten on todellisia tunteita?
– Tyyneys ja rakkaus. Tyyneys on todellinen olotila. Kaikki muu on ajatusten ja fyysisen maailman synnyttämiä tunteita.
– Mutta jos tyyneys on todellinen olotila, niin miksi siinä on niin vaikea pysyä? Miten mä voin pysyä tyynenä kaiken tän fyysisen hässäkän keskellä?

(Hiljaisuus.)

 

II

– Jätit sitten vastaamatta.

(Hiljaisuus.)

 

III

– Aaa..! Sä vastasit näyttämällä. Mutta kun sä olet hiljaa, mun mieli alkaa meluta.
(…)
– Niin ehkä se oli just se pointti.

(Hiljaisuus.)

 

IV

– No ollaan yhdessä hiljaa. Ollaanko me sit yhtä? Oonko mä sit ykseydessä?

(Hiljaisuus.)

 

V

(…)

(Hiljaisuus.)

 

Olen niiin rakastunut… itseeni!

Rakastuminen on elähdyttävä tunne, ja rakastaminen on sitäkin suloisempi. Mitäpä jos rakastuisit samalla intensiteetillä, jännityksellä, lojaaliudella ja lempeydellä itseesi?

Jos rakastuisin itseeni, olisin onnellinen läsnäolostani ja nauttisin seurastani. Aamulla heräisin perhosia vatsassani, koska saisin viettää koko päivän itseni kanssa. Päivällä pitäisin huolta siitä, että minulla on hyvä olla, että minulla on kaikki hyvin, ja haasteita kohdatessani valaisin itseeni luottamusta ja tarmoa. Yksi katse peiliin riittäisi kertomaan minulle, miten ainutlaatuinen olen. Säteilisin onnea ja elämisen riemua, kulkisin kevyesti askareesta toiseen ja maailma olisi täynnä värejä ja naurua. Kaikki sen takia, että minulla olisi minut.

Iltaisin kuiskailisin estottomasti, miten kauniina itseäni pidän, miten saan itseni syttymään, nauttimaan ja nauramaan. Minulla olisi hyvä ja turvallista olla. Tuntuisi siltä kuin olisin saapunut kotiin: olisin itsessäni kokonainen, mitään ei puuttuisi, minussa olisi kaikki.

Alkuhuuman laannuttua jäljelle jäisi syvä arvostus, kiitollisuus ja yhteenkuuluvuuden tunne. Löytäisin itsestäni tunteita ja syvyyksiä, jollaisia en olisi aiemmin kokenut. Aina tarpeen tullen voisin rakastua itseeni uudelleen, sillä rakastumista, sitä alkuhuumaa, voi luoda ja roihuttaa.

Ajatus itseensä rakastumisesta voi tuntua egoistiselta, mutta sitä se ei ole. Rakastuminen ei lisää itsekeskeisyyttä; vaikka rakastunut näkee kumppaninsa tärkeänä ja ainutlaatuisena, hän arvostaa myös ystäviään ja muita läheisiään.

Samalla tavalla itseensä rakastunut ihminen arvostaa itseään, mutta ei ylennä itseään toisten yläpuolelle. Hän nauttii sekä omasta että toisten ainutlaatuisuudesta, mutta priorisoi suhteen omaan itseen. Kun suhde omaan itseen on kunnossa, ihminen säteilee rakkautta ja hyväksyntää ympärilleen.

Myöskään rakastuneen sokeus ei ole pahitteeksi. Vaaleanpunainen katse itseen on ajoittain paikallaan, etenkin, jos kuulut niihin ihmisiin, joille itsensä hyväksyminen tuottaa haasteita.

Rajaamme sinut nimellä naiseksi

Olen jo pitkää halunnut muuttaa nimeni Kaislaksi. Kaisla vain yksinkertaisesti tuntuu omalta. Kaisa sen sijaan tuntuu vaatteelta, jota en itse valinnut. Vaikka minun ja Kaisa-nimen välille onkin syntynyt kiintymyssuhde, Kaisa ei tunnu sisälläni, minussa, minulta. Kaisa-Leena vielä vähemmän.

Haluan etunimen lisäksi myös toisen nimen, sillä koen Leenan sisältyvän Kaislaan. Tämä toinen nimi ilmestyi minulle yllättäen ja vaivattomasti, mutta koska nimi on aika epätavanomainen, pohdiskelin sitä pitkään. Mielessäni häilyi kasvoton massa ihmisiä, ne kuuluisat ajattelevat muut, jotka ihmettelivät ja päivittelivät nimeäni. Mikä lie erikoisuudentavoittelija… Lopulta päätin, että minussa on tarpeeksi miestä seisoa nimeni takana.

Niinpä tein maistraattiin nimenmuutosilmoituksen. Jäin jännittyneenä odottamaan prosessin jatkoa, sillä arvelin, ettei nimi tule niin vain menemään läpi. Joidenkin viikkojen jälkeen sain vastauksen: minua pyydettiin perustelemaan valintani, sillä toinen nimi ei ole kelvollinen. Minua valaistiin ystävällisesti, että kyseessä on miehen nimi, ja lisäksi sukunimi. Olin siitä kyllä tietoinen.

Sitten siihen nimeen. Toinen nimeni, olemmeko valmiit, on tässä: Kivi. Kivi-nimi putosi taivaalta ja upposi sydämeeni. Valintaan on monia muitakin syitä, mutta tärkein niistä on se, että haluan juuri sen toiseksi nimekseni.

Koska nimiasioissa halu ei ylitä sukupuolirajoja, perustelin nimen kelvollisuuden maistraatille muun muassa näin:

”Kivi on luontonimi, ja sen takia se on mielestäni hyvin sukupuolineutraali. Lisäksi se on niin harvinainen, ettei siitä ole vielä muodostunut vahvasti sukupuolittunutta mielikuvaa. Yhdistelmänä Kaisla Kivi kuvastaakin hyvin minua ja omaa sukupuoli-identiteettiäni […]. En samaistu perinteisiin määritelmiin vaan koen oman sukupuoli-identiteettini vapaammin.”

Jäin odottamaan päätöstä, ja olin optimistinen. Yhteiskuntamme on yhä sukupuolineutraalimpi, ja ihmisillä on yhä suuremmat vapaudet ilmaista minuuden kokemustaan. Kai se alkaa hiljalleen näkyä myös nimipäätöksissä?

Mutta ei.

Eilen sain puhelun Tampereen maistraatista. Pahoittelevalta kuulostava nainen kertoi, että Kaisla voidaan kyllä hyväksyä, mutta toista nimeä ei, koska kyseessä on miehen nimi.

Minua itketti ja kiukutti. Selkeästi nimi ei miestä pahenna, mutta naisen se saattaa. Hölmö minä! Kyllähän kaikki ymmärtävät, että Kivi on maskuliinisista maskuliinisin, lohkareista kovin, mies, joka puskee ja kestää. Ei sellaista voi antaa naiselle nimeksi. Onhan minua suojeltava moiselta hassulta päähänpistolta!

Rakastan lohkareita. Heillä on spesiaali paikka sydämessäni, aivan kuten kaikilla muillakin ihmisillä ja olennoilla. Mutta entä jos minä koen itseni lohkareeksi? Voiko ulkopuolinen määrätä, että sinä, naiskehollinen ja tyttömäinen olento et voi kokea etkä määritellä itseäsi lohkareeksi?

Ehkä minun olisi pitänyt olla kaukaa viisas ja runoilla perusteluihin jotain tämän tapaista: koen olevani pieni jalokivi, hempeänpinkki safiiri, joka välkehtii auringossa kuin tanssiva laine tai hameenhelman paljetti.

Tai ehkäpä olisi pitänyt kirjoittaa, että minun Kivi-nimeni taipuu muotoon Kiville. Olisiko hetkittäin välähtelevä i-kirjain tarpeeksi feminiininen erottamaan naiset miehistä? Kun kuitenkin kahtiajako säilyisi?

Puhelun päätteeksi maistraatin nainen kysyi minulta, miten haluan toimia. Haluanko, että nimekseni muutetaan pelkkä Kaisla Suvanto, vai haluanko kieltävän päätöksen, josta voin halutessani valittaa? Valinta oli helppo. Halusin kieltävän päätöksen.

Nyt jään odottamaan maistraatin virallista päätöstä, mutta myös omaani: valitanko, vai odotanko aikaa, jolloin ihmisellä on aito vapaus astua dikotomioiden ulkopuolelle ja päättää siitä, millä kirjaimilla ja luonnonilmiöllä hän haluaa itseään kutsuttavan?

Oikeastaan tiedän jo mitä teen. Kaisla ei riitä, ja Kivi on osa minua. Minulle Kivi näyttäytyy monena, kuten minuutenikin. Lohkareet, safiirit, i:t ja e:t ovat kaikki minussa, enkä minä rajaudu väreihin, kokoihin tai aakkosiin. Mutta ehkä kaikella on syynsä, ja ehkä nimellä on minulle asiaa. Jospa se haluaa sanoa, että olen valmis vastaanottamaan sen vasta, kun olen hionut itsestäni näkyville sen moninaisuuden kaikessa kovuudessaan. Ehkä minun pitää yrittää muuttaa yhteiskuntaa, jotta itse kuoriutuisin esiin.

Päätös on selvä. Minä menen läpi harmaan massan ja hierrän ja kiherrän kuin piinsiru kengässä, kunnes yhteiskuntamme avautuu, ja minä voin ilmaista koko moninaisuuteni skaalaa hiekkapölystä jylhään, humisevaan vuoristoon.

Siihen asti kuljen väärissä vaatteissa.

Page 1 of 5

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén